perjantai 22. kesäkuuta 2018

RAHA JA PALVELUS

Asepalveluksen suorittaminen ja hyvä rahatilanne eivät missään tapauksessa mahdu samaan lauseeseen. Asepalveluksen suorittaminen, hyvä rahatilanne JA omistusasunto mahtuvat vielä huonommin. Vaikka meitä vanhemmalla iällä asepalveluksen suorittavia ei ole hirveitä määriä, on meitä kuitenkin jonkin verran aina jossain metsikön siimeksessä rymyilemässä. Iän ollessa korkeampi kuin 18-vuotta, on hyvinkin saattanut käydä jo niin onnekkaasti, että omaa asuntolainaa lyhennetään kuumeisesti kun palvelukseen astuminen koittaa.

Kysymys siis kuuluu: kuinka pärjätä eikä joutua sillan alle asumaan?

Koska oma asuntolainan lyhennyserä oli hyvinkin kohtuullinen, totesin ettei lyhennysvapaata kannata ottaa vuodeksi (se kun vielä riistopankki Danskessa olisi maksanut maltaita) vaan jo hyvissä ajoin ennen palvelusta päätin jättää sopivan summan rahaa säästötilille jolla kompensoisin palveluksen aikana hävinneitä tuloja. Harmi vaan, että ennen palvelusta oli tietenkin hyvä idea vielä matkustella mahdollisimman paljon jolloin Uusi-Seelanti, New York, Dublin sekä festarit Alankomaissa söivät aika iloista tahtia jo etukäteen kasattua säästöpottia. Muistaakseni itselläni oli rahaa vielä säästössä noin 1500-2000e ennen palvelukseen astumista. Arvioin, että nämä riittäisivät hyvin siihen saakka kun päiväraha oli vielä matala ja joulukuussa tulevat veronpalautukset (n. 1000e) taas sitten siivittäisivät omaa loppuajan palvelusta jolloin päiväraha olisi korkeampi.

No, kuinkas sitten kävi?

Ei hirveän hyvin. Vaikka olenkin aikamoinen penninvenyttäjä ja pihistelijä (oma lempinimihän on juutalainen ja se kertookin jo kaiken oleellisen) (ja jos jollekulle tulee nyt paha mieli tästä niin buhuu, vähän huumoria pyllyyn!) niin tämä oma lanttien kanssa taiteilu on aina ollut jollakin tavalla hyvin toispuoleista. Pystyn nipistämään menoni aivan ennätyksellisen alhaisiksi ja sitten taas samaan aikaan maksamaan 400e 15 minuutin helikopteriajelusta jäätiköllä silmääkään räpäyttämättä. Toinen käsi ei todellakaan tiedä mitä toinen tekee... Palvelusaika meni siis vähän samalla mentaliteetilla.

Vaikka aivot tiedostivat ettei nyt ole varaa mihinkään ylimäääräiseen niin jossain kohti oli aivan pakko ostaa vessaan uudet sisustukset (!), tilata Hennesistä alevaatteita (!!) ja palkita itseni rankan viikon jälkeen kebabilla jos toisellakin (!!!). Palveluksen päättyessä olin noin 3000 euroa miinuksella (onneksi velkaa oli tehty vain porukoille joten takaisinmaksuehdot olivat hyvinkin joustavat). Tuli huomattua, että vaikka olenkin suhteellisen aktiivisesti pyrkinyt taistelemaan elintasoinflaatiota vastaan (poislukien oma matkustelu joka nyt on tavallaan sellaista henkistä sijoittamista omaan itseensä) niin eipä sitä kuitenkaan pystynyt muuttamaan kulutuskäyttäytymistään tietyissä asioissa vaikka tiesi ettei olisi ollut varaa. Toisaalta tieto siitä, että pystyn varmasti maksamaan kaiken takaisin alensi kynnystä hyödyntää vanhempia luoton antajana. Velat on jo aikoja sitten maksettu ja laiskan pulskea elintaso taas saavutettu, joten hengissä onneksi selvittiin vaikka välillä kyllä ketutti huolella oma rahojen hassaaminen.

Mihin kaikkeen sitten rahaa kuluu palveluksen aikana jos ei omia idioottimaisia ostoksia oteta huomioon?

Itselläni kaikki laskut pyörivät normaalisti ja ne piti rahoittaa omasta pussista. Asuntolainan lyhennys, vastike, sähkö, puhelin, matkakortti, vakuutukset. RUOKA. Kotiin tullessa jääkaapissa odotti vain kirkas valo. Kahden päivän lomalle oli turha ostaa jääkaappiin mitään mikä olisi jäänyt sinne viikoksi homehtumaan. Mitään suuria ruoka-annoksia oli siis turha valmistaa sillä niitä ei olisi kerennyt syömään. Ja se, että ylipäätänsä olisi siinä hermoraunion tilassa edes jaksanut pahemmin ruveta kokkailemaan mitään olisi myös ollut jo liikaa vaadittua. Monesti tuli siis syötyä noutoruokaa joka tietenkin on aina kalliimpaa. Ette kuule tiedäkään kuinka onnellisia possuja ovat ne jotka pääsevät äidin ja isän ruokapatojen ääreen joka viikonloppu!


Lisäksi oma karkin ja suklaan kulutus kasvoi aivan järkyttäviin mittoihin palveluksen aikana. Sokerihumala oli kavala keino pitää itseään kasassa ja siihen hassahti hyvin helposti. Suklaapatukka omaksi palkinnoksi, piristämään, auttaa jaksamaan, oli pahaa ruokaa, oli paska päivä, oli hyvä päivä... Itse en sotkun ryöstöhintoja suostunut maksamaan vaan kannoin kaikki namit lomilta mukaani kassulle. Mutta näinkin niihin sai kulumaan paljon rahaa. Ja koska olen tällainen gourmee-herkkuperse niin jokaiseen harjoitukseen (ja niitähän oli lopussa joka viikko) piti ostaa omia ruokia n. 30-50 eurolla/harjoitus ettei yllättävä nälkäkuolema olisi korjannut sotilasta ennen aikojaan.


Lopuksi, mitä vaihtoehtoja palvelukseen menevällä asuntovelallisella siis on?

1. Säästä, säästä ja säästä

Säästä itsellesi kunnon potti jo ennen palvelusta. Laske tulot ja menot niin tiedät paljonko jää vajaata väliin. Älä aliarvoi menojasi, ennemminkin liioittele niitä ja varaa vähän ekstraa vielä päälle.

2. Hae sotilasavustusta

Sotilasavustusta on mahdollista saada ainakin vastikkeeseen ja asuntolainan korkoihin. Sekä tietenkin sähkölaskuun ja vesilaskuun.

Itselleni tämä ei ollut vaihtoehto sillä sotilasavustuksen määrää vähentää niin ansio- kuin pääomatulot joita sain molempia tasaisesti vuoden aikana. Kävin lomilla tekemässä muutamia työvuoroja ja itselläni asui myös vuokralainen koko palveluksen ajan toisessa makuuhuoneessa jolta sain tuloja vuokran muodossa. 1 € tuloja on 1 € vähemmän sotilasavustusta. En olisi saanut sitä euroakaan.

3. Ota lyhennysvapaata

Pankista saa lyhennysvapaata jolloin maksettavaksi jää vain lainan korot (ja näihin on mahdollista saada sitten sotilasavustusta). Ikävää on vain se, että kun lainan ehtoja mennään sorkkimaan niin se maksaa usein. Itse en jaksanut lähteä tälle tielle vaikka tottakai jälkikäteen voisi kysyä, että olisiko kenties kannattanut.


Mutta kyllä vuodesta selviää vaikka se tiukkaa tekeekin. Olen kyllä mielenkiinnolla seurannut aina välillä eri medioista putkahtavia Varusmiesliiton avauksia sen suhteen, että varusmiehen tukiin sekä vuoden mittaiseen tulonmenetykseen kiinnitettäisiin enemmän huomiota. Se on kuulkaas kuitenkin niin, että jokainen vuoden palveluksessa ollut menettää abouttiarallaa 24-30 000 euroa (arvio vuoden tuloista) sillä, että lähtee metsään leikkimään sotaa. Ehkä nuori ei sitä niin osaa ajatella, mutta näin vanhemmiten se on jo todella tietoinen päätös siitä, että oma taloudellinen tilanne kokee totaalisen hävityksen vuodeksi. Ja täytyy vielä lopuksi sanoa, että jos joku työtön tai opiskelija alkaa inisemään omasta köyhästä elämästään ja rahan puutteesta niin ei kyllä armoa heru tästä suunnasta. Tervemenoa varusmieheksi, siinä vasta päästäänkin minimaalisiin tuloihin käsiksi. 

Varusmiesten päivärahat ovat seuraavanlaiset:
  • 5,10 euroa (1–165 pv)
  • 8,50 euroa (166–255 pv) ja
  • 11,90 euroa (256–347 pv)
Lisäksi naisille maksetaan 0,50 e/päivä kattamaan niitä varusteita joita Puolustusvoimat eivät tarjoa.
Kuukaudessa nämä määrät tekevät:

  • 153 euroa, naisilla 168 euroa
  • 255 euroa, naisilla 273 euroa
  • 357 euroa, naisilla 372 euroa
 Champagne showers!

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

VIETNAM FLASHBACKS


Täällä on kesä! Ihkaoikea, reisiä hiostuttava ja suoraan silmiin porottava kesä. Toukokuun toisella viikolla, kuka olisi uskonut? (en ainakaan minä kun muistelen, että viime vuonna tähän aikaan pidin vielä pakkastakkia aamuisin metsässä harjoituksen aikana). Nyt olisi se hetki kun pitäisi kirmata niityllä, ottaa aurinkoa ja nähdä ihmisiä, toisin sanoen siis elää täyttä elämää.


Joten ei ihme jos omatunto soimaa kun suurin osa viikonlopun ajasta tuli vietettyä sisällä tietokoneruudun valossa. Mutta kun yksi tentti on aivan pakko pakko saada suoritettua läpi ensi viikolla eikä muistiinpanot odota. Joten näppiksen on sauhuttava. Ja tästä kaikesta tulikin sitten vahva fiilis, että tämä on kuulkaas koettu ennenkin. Ei ole ensimmäinen kerta kun näen elämän lipuvan silmien ohitse samalla kun kyttyrä niskassa kasvaa epäergonomisen tietokone-asennon vuoksi. 

Nämä aiemmat flashbackit liittyvät molemmat politiikan tutkimuksen pääsykokeisiin lukemiseen, nekin kun sijoittuvat tähän vuoden prime timeen, ihanaan kesän alkuun. Vuonna 2013 yritin tiristellä kolmessa viikossa pääsykoemateriaalin läpi ja taisin kokeissa jäädä yhden pisteen päähän sisään pääsemisestä. Silloin asuin Tammelassa ja yritin yhdistää työn ja huvin lukemalla pääsykoematskua Osmonpuistossa. Vuoden 2014 keväänä oli sama rutistus edessä, tosin tällä kertaa aika maksimoitiin ja luku-urakka kesti 3 kk (ja tämän ansiosta sitä vaan liidettiin pääsykokeiden läpi suoraan sisään). Tällöin lukeminen tapahtui Bangkokissa, helvetin kuumassa hotellihuoneessa Pepsi Maxin ja True Bloodin tuotantokausien voimalla (jotka oli tietty ostettu piraattiversioina läheisen 7 Elevenin edestä). 


The struggle is real, oli todettava kun muut vaihtarit elivät nuoruutensa parasta aikaa samalla kun ite väänsi muistikortteja tärkeistä termeistä ja henkilöistä. Mutta joskus työn on mentävä huvin edelle ja joskus on tehtävä uhrauksia jotta voi saavuttaa unelmiaan. Yksi läheisimmistä ystävistäni elää juuri hieman samanlaista vaihetta omassa elämässään: hän on vaihdossa Slovakiassa ja viimeistelee samalla graduaan joka on pakko tehdä valmiiksi ensi viikolla. I feel you, buddy! Matkustan helluntaiksi paikan päälle toteamaan vaatiiko tilanne suunnattoman määrän alkoholia joko a) juhlistamaan ajoissa palautettua gradua tai sitten b) hukuttamaan muistot siitä ettei gradu valmistunutkaan ajoissa ja elämä valuu nyt viemäristä alas. Kävi miten kävi, tukena ollaan!

Ja toivotaan tietenkin, että aurinkoiset päivät jatkuvat myöhemminkin.


torstai 10. toukokuuta 2018

FAT IN BANKOK GOES WALES


Kuten otsikostakin voi jo päätellä: jotain on tapahtumassa.
Meikäläinen nimittäin olisi lähdössä taas vaihto-opiskelemaan!


Hain täydennyshaussa Erasmus-vaihtoon maaliskuussa. Pitkällisen pohdinnan jälkeen (ja lurkattuani kaikki vielä vapaana olevat kohteet) päädyin hakemaan kolmeen brittiläiseen yliopistoon ja viimeisenä oljenkortena Maltan yliopistoon.  Kyllä oli possulla ihmettelemistä kun sain muutaman viikon jännäilyn jälkeen tietää, että pääsin ensimmäiseen hakupaikkaani, Walesissa sijaitsevaan Aberystwyth Universityyn. Jeah!


MITÄ

Kuten aiemmissakin opinnoissa, oli myös tässä päivänselvää, että vaihtoon hakisin ja lähtisin. Aluksi mietin, että haen sitten ensi vuonna kun on enemmän opintoja kasassa. Tajusin kuitenkin pian, että vaihtoprosessin ollessa niin pitkä, haku pitäisikin suorittaa jo nyt ettei sitten myöhemmin tule kiire. Eli ei muuta kuin hakemusta rustaamaan ensimmäisessä täydennyshaussa. Koska Tamkissa halusin lähteä maailman ääriin (no ok, ihan Bangkokiin vaan), oli nyt omasta mielestäni sopivaa jäädä vuorostaan Eurooppaan.

Erasmus-vaihto on tehty mukavan helpoksi ja mikä tärkeintä, ohjelmassa jää helposti (meinasin kirjoittaa aina, mutta en tiedä onko aina niin) paikkoja täyttämättä. Oma strategia olikin sellainen, että odotin kiltisti mitä paikkoja jäisi yli varsinaisessa haussa ja hain näihin "jämäpaikkoihin" joihin muut eivät halunneet mennä. Toisen roska on mun aarre. Erasmus-hakuun sai valita viisi eri paikkaa ja jokaiseen piti tehdä oma motivaatiokirje. Hakemus ja kaikki liitteet täytettiin erillisen portaalin kautta sähköisesti ja ohjelma kertoi tarkkaan aina seuraavan vaiheen. Motivaatiokirjeiden lisäksi tarvittiin opintorekisteriote, passikuva sekä opintosuunnitelma jokaista yliopistoa varten. Siihen menikin eniten aikaa kun haravoin yliopistojen sivuja läpi ja koitin bongailla tulevia kursseja joita haluaisin suorittaa. Ymmärtääkseni monet saattavat tehdä tämän aika suuripiirteisesti, mutta mulle oli oikeasti tärkeää löytää mielenkiintoisia kursseja vaihdon ajaksi (koska kun muut lähtee Erasmus-vaihtoon ryyppäämään niin mä lähdenkin sinne oikeasti opiskelemaan, hahaha!).


MISSÄ

Kun hain vaihtoon Bangkokiin, halusin nimenomaan kauas, jonnekin hyvin erilaiseen paikkaan sekä mahdollisuuden matkustaa niin paljon kuin pystyn. Tällä kertaa tavoitteet olivat melkein päinvastaiset, syytän vanhenemista ja laiskistumista. Ajattelin, että tämän vaihdon avainteemat ovat helppous ja yksinkertaisuus. Täydennyshaun vapaita paikkoja lähdin purkamaan omaan sekalaiseen tyyliini, joka meni kutakuinkin näin:

Pohdin ensin, pitäisikö sittenkin koittaa lähteä mahdollisimman kauas ja haastaa itseä vähän lisää. Tähän Turkki olisi mainio kohde. Mutta lukiessani siellä olleiden vaihtoraportteja alkoi laiskanpulskea olemukseni tuntemaan tuskaisaa epämukavuutta. Turkissa pitäisi asunto löytää itse, kampus olisi jossain huitsin huttulassa ja matkustaa saattaisi joutua yli tunnin yhteen suuntaan. 25-vuotias minä olisi hihkaissut Adventure! mutta 30-vuotias minä totesi vain, että aivan liikaa vaivaa. Yksi kuuma ja sekava Bangkok riittäisi. Seuraavaksi huitaisin listalta kaikki Saksan ja Ranskan kieliset paikat sillä en osaa kumpaakaan kieltä. Italiaa harkitsin jo vakavasti (koska halusin päästä syömään hyvää ruokaa), mutta totesin, että sitäkin varten olisi ehkä loppujen lopuksi hyvä oltava jotain mielenkiintoa kielen oppimista kohtaan eikä hatarien alkeiden tavaaminen ennen niiden myöhempää unohtamista (kuten on käynyt itsellä espanjan, latinan, japanin, thain ja arabian suhteen) tuntunut tässä kohtaa tehokkaalta ratkaisulta. 

Tämän kautta päädyinkin sitten tutkailemaan Britannian yliopistoja "sillä silmällä". Plussaa oli tuttu maa (tosin vain matkustelun ja kaverilla majailun kautta), hyvät yliopistot, "helppo" kieli sekä kampuselämä (kämppä yliopiston alueella). Lisäksi siskoni ja yksi parhaimmista ystävistäni asuvat maassa (tosin Lontoossa). Miinuksena sitten taas tietty kova hintataso ja erityisesti asumisen hinnakkuus.  Ja tässä kohtaa joku varmasti huutaa, että hetkinen. Siis hetkinen! Eikös Britanniaan ole juurikin todella vaikeaa päästä koska kaikki haluavat sinne? Näin itsekin luulin ja näin myös luin muiden ihmisten vaihtoraporteista. Mutta sitten tajusin, että tässä kävi aivan samalla tavalla kuin aikoinaan Bangkokin suhteen. Kun joka tuutista rummutetaan, että sinne on mahdotonta päästä ei ihmiset loppujen lopuksi uskalla edes yrittää. Ja sitten jääkin monta paikkaa täyttämättä minne tällainen hidas rotta pääseekin luikertelemaan sisään. Eli tästä opimme sen, että aina kannattaa yrittää.

Syyt miksi valitsin Aberin ensimmäiseksi kohteekseni olivat sen sijainti, yliopiston "asema" ja tarjotut kurssit. Aber sijaitsee  Walesissa länsirannikolla meren rannalla ja tätä piskuista, noin 13 000 asukkaan yliopistokaupunkia ympäröivät vuoret. Monet aiemmat vaihtarit harmittelivat sijainnin syrjäisyyttä, mutta itselleni se oli suuri plussa. Saisi rauhassa tutustua paikkaan ja tehdä lähiretkiä ympäristöön eikä olisi paineita sinkoilla ympäri maita ja mantuja. Samalla voisi keskittyä kunnolla opiskeluun ja vain olemiseen. Paikka vastasi täydellisesti omaan tarpeeseen hieman hitaammasta olemisesta ja matkustelusta. Ja lisäksi yliopistolla on vaelluskerho. Do I need to say more? 

Aberystwyth Universityyn perustettiin aikoinaan maailman ensimmäinen kansainvälisen politiikan oppituoli vuonna 1919. Meidän kv-politiikan johdantokurssi oikeastaan alkoi tällä tiedolla ja sillä, että proffamme oli opiskellut kyseisessä paikassa. Tällainen nippelitieto onkin omiaan iskemään tietynlaisen "legendan" leiman paikkaan. Tottakai juuri sinäkin haluat opiskella maailman ensimmäisessä kv-politiikan tiedekunnassa! Kursseja oli tarjolla monestakin eri kv-politiikan kandiohjelmasta, oli tarjolla esimerkiksi tiedustelua, strategiaa ja sotilaallista historiaa. Jos voisi valita niin opiskelisin näitä kaikkia. Omaan study planiin valitsin kolme kolme kurssia tiedustelun puolelta (yksi kurssi on 10 op joten ei voi olla kuin vain max 3 kurssia, nyyh) ja tarkemmat kurssivalinnat saa selville lopullisesti vasta paikan päällä. 

MILLOIN

Vaihtoni on keväällä 2019 ja kestää kevätlukukauden. Loppujen lopuksi siis vain noin 5 kk pyrähdys muille maille. Tämä vaihtoehto tarjoaa itselle hyvän mahdollisuuden niin rahan keräämiseen vaihtoa varten kuin myös pakollisten opintojen suorittamisen syksyllä. Kun tähän saakka oma yliopisto-opiskelu on ollut enemmän kirjekurssi-tyylistä pakertamista niin nyt syksyllä olisi tarkoitus rutistaa mahdollisimman monta pakollista läsnäoloa vaativaa kurssia kasaan ja saada ne vihdoinkin "pois alta". Jos vaihdon pitäminen mielessä olisi se viimeinen potku persuuksiin joka saisi vipinää kinttuihin? 



All in all, I`m a happy hippo!


maanantai 23. huhtikuuta 2018

KOULUTTAJANA INTTI TUTUKSI NAISILLE-KURSSILLA




Viime viikonloppuna järjestettiin MPK:n kurssi Intti tutuksi naisille ja allekirjoittanut sai kunnian toimia yhtenä kurssin kouluttajista. Kävin itse saman kurssin vuonna 2016, juuri sopivasti pari kuukautta ennen oman palveluksen alkua. Olinkin ihan onnesta soikeana kun kurssin johtaja otti yhteyttä jo viime vuoden puolella ja kyseli olisinko kiinnostunut osallistumaan kurssille kouluttajana. TODELLAKIN! En ole tainnut sen pahemmin oman palveluksen aikaista johtajan roolia avata, mutta lyhyesti kerrottuna sitä ei ollut. Me emme päässeet toimimaan varusjohtajina ollenkaan ja ne harvat yksittäiset johtamissuoritukset jotka meillä oli, olivat aina vertaisille (ja jokainen intin käynyt tietää, että tämä on saatanasta). Joten kun tällainen tilaisuus tuli tarjottimelle, oli siihen tartuttava. Samalla tietenkin paniikki oli kova, koska mitä jos en osaa tai mokaan?


Onneksi meille pidettiin erillinen suunnittelu-kurssi jonka aikana jaettiin tehtävät (kuka toimii joukkueenjohtajana, kuka ryhmänjohtajana ja kuka taas kouluttajana. Oma tehtävä oli kouluttaja ja toimin joko pääkouluttajana tai apukouluttajana asekäsittelyssä, toimistokäyttäymisessä, maastoruokailussa, teltan pystytyksessä ja sulkeisissa. Suunnitteluviikonloppu oli aivan älyttömän hyvä veto, sillä sen aikana kouluttajilla oli mahdollisuus yhdessä käydä läpi tulevan kurssin läpivientiä, suunnitella koulutusaiheita sekä pohtia yksinkertaisesti mitä, missä ja milloin. Samalla konkretisoitui itselle kuinka paljon työtä (ja ajatustyötä) viikonlopun mittaisen kurssin järjestäminen vaatii. Aivan älyttömästi!

Teltan pystyttäminen ei onneksi ole ihan näin järkyttävää puuhaa kuin mitä ilme antaa ymmärtää.

Miten sitten lopulta meni?

Kaiken kaikkiaan oikein hyvin! Alussa jännitti niin paljon eikä viikonloppuna tullut nukuttua kuin parin tunnin verran kun kaikki yöt meni jossain oudossa psykoosissa missä ajatukset pyöri tulevien koulutusten ympärillä. Oppimiskäyrä koulutusten pitämisessä ei olisi voinut olla nousujohteisempi. Jo pelkästään se, että sai pitää koulutusta aiheista jotka oikeasti itse osaa ja tietää (toisin kuin palveluksen pitkälanka-antennigate, tietäjät tietää!) antoi varmuutta ja uskoa onnistumisen suhteen. Tämän viikonlopun jälkeen on myös astetta fiksumpi ja kokeneempi koulutuksen rakenteen ja sen läpiviennin suhteen kun vihdoinkin sai jonkinlaista "rutiinia" hommaan. Lisäksi oli tärkeää myös kokea niitä vastoinkäymisiä ja opetella pääsemään niistä henkisesti yli. Tällaisena itsensä soimaajana ja pahimpana arvostelijana sitä helposti jää märehtimään kaikkia väärin menneitä asioita ja "kun tämäkin olisi pitänyt tehdä toisella tavalla".

Sulkeisten ja joukon viemiseen liittyvissä tehtävissä oli ensin omana tavoitteena kadota savuna ilmaan taustalle koska sulkeisten opettaminen on ehkä järkyttävintä puuhaa armeijassa ikinä. Sulkeiset ovat tiukan määrämuotoiset ja tietyllä kaavalla opetettavat jonka vuoksi yksikin pieni unohdus saattaa vaikuttaa oleellisesti joukon kykyyn ymmärtää ohjeita. Ja kun itse ei muista enää kunnolla miten tietyt käskyt menee (ja ehkä on jopa ihan tyytyväisenä pyrkinyt unohtamaan moisia vouhotuksia) niin tämä yhdistelmä ei olisi luvannut kovinkaan suurta onnistumisprosenttia. Lopulta löysin kuitenkin itseni opettamassa kurssilaisille tahtimarssia ja tahdintoistoja (miten siinä niin kävi, en osaa sanoa). Vaikka hommasta selvittiin hengissä niin täytyy sanoa, että oli kyllä aikamoista säätämistä välillä. Kiitos ja anteeksi! Toisaalta totuushan on yksinkertaisesti se, että noita juttuja ei opi kunnolla ellei niitä vain tee, joten asian pakoilu vain pahentaa tilannetta. Pitäisi vaan reenata niin paljon, että homma iskostuisi selkärankaan eikä aiheuttaisi kauhunväristyksiä.

Toinen kehittämisen kohde jonka oikeastaan tiedostin jo ennen kurssia, on vaikeus pysyä johtajan roolissa ja oikeasti johtaa tilannetta. Sitä jotenkin luonnostaan vaan menee auttamaan ja tekemään muiden rinnalla vaikka pitäisi olla vieressä ja käskeä muita tekemään vaadittavat asiat. Työukon roolista on vaikeaa päästä eroon. Tässä on ehkä myös eräänlaista "anna kun minä näytän miten se tehdään"-mentaliteettia, josta pitäisi päästä eroon ja luoda mahdollisuus jokaisen etsiä oma tapa tehdä käsketty asia. Tämä asenne on itsellä aika vallitseva siviilielämässä ja esimerkiksi kotona olen aikamoinen natsi sen suhteen miten tietyt asiat tehdään (it`s my way or the highway). 

Kaiken kaikkiaan vaikka kurssin jälkeen väsytti kuin pientä possua niin vielä maanantaina fiilis on ihan katossa. Toivon sydämeni pohjasta, että pääsen myös ensi vuonna kurssille ja silloin voisin jopa salaa haluta ryhmänjohtajaksi/tuvan vanhimmaksi niin pääsisi vuorostaan harjoittelemaan sitä roolia. Tämä kokemus myös lisäsi varmuutta siihen, että haluan jatkossakin kehittää kouluttajan taitoja ja seuraava luonnollinen askel onkin vihdoinkin osallistua MPK:n kouluttajakurssille. Loppuviisautena voisi vielä todeta eräs asia, jota pyrimme myös kurssin osallistujille tähdentämään: asepalveluksen suorittaminen ei ole vain puolen vuoden tai vuoden mittainen elämysretki vaan asia, johon henkilö sitoutuu 60-vuotiaaksi saakka. Omia taitoja voi/saa/pitää kehittää reservissä ja vaihtoehtoja siihen on valtavasti! Tämä on yksi niistä.


Lisää infoa ja kuvia kurssilta löydät somen ihmeellisestä maailmasta:
Kurssin oma sivu Facebookissa: Intti tutuksi Tikkakoskella 
Kurssin Instagram tili: @itntikkakoski

tiistai 13. maaliskuuta 2018

HEY, IS IT ME YOU LOOKING FOR?



Jos et lukenut otsikkoa Lionel Richien biisiä mukaillen niin lue se uudestaan. NYT.



Apuaaa, mun blogi sai kommentin ja vielä sellaisen joka ei ollutkaan jonkun botin kirjoittama salamainos Viagran sivulle! Joku siis vielä muistaa, että tämäkin höperöityvä otus on olemassa. Snif. Tässä oman elämäni suuressa ahdistuneisuusdraamassani (katso edellinen kirjoitus) kyseenalaistin kaiken muun lisäksi myös tämän blogin pitämisen ja siihen kirjoittamisen. Mietin jossain vaiheessa jopa, että piilottaisin koko homman kun tuntui, ettei tässä ollut oikein enää mitään annettavaa puolin eikä toisin. Ainakaan puhdas matkablogi-orientoituminen (tai siihen paluu) ei tunnu nyt yhtään omalta jutulta kun tässä on parissa vuodessa tippunut ihan täysin koko skenestä enkä oikein koe siihen enää myöskään kuuluvani. 

Samaan aikaan oon kuitenkin koko ajan salaa ollut sitä mieltä, että tämän blogin arkistojen kätköistä löytyy monta timanttista juttua jotka saattavat piristää ja naurattaa lukijaa. Olisi siis tavallaan rikos ihmisyyttä vastaan vain antaa kaiken olla tai pahimmassa tapauksessa tuhota koko surkuhupaisa historia, joka myös omana elämänäni tunnetaan. Aina pitää olla referenssejä siitä, että asiat ei välttämättä suju juuri niin kuin on itse ajatellut ja siihen tämä blogi antaa viitteitä omalla nöyrällä tavallaan. Ehkä olisi siis vihdoin aika karistaa kaikki alemmuuden tunteet ja vaan kirjoittaa siitä mistä huvittaa. En voi, en kykene, en pysty enkä halua yrittää saada tätä näyttämään tai tuntumaan superammattimaiselta ja visuaalisesti täydelliseltä tuotokselta. En edes osaa enkä halua opetella, sillä haluan käyttää aikaani aivan muihin juttuihin. Mutta haluaisin kuitenkin välillä kirjoitella näistä muista jutuista. Koska ne ovat mulle tärkeitä ja ne saattaisivat olla myös jollekin toiselle tärkeitä ja sitten jopa saattaisi syntyä jonkinlaista keskustelua. Tai sitten ei.

Palatakseni vielä edellisen kirjoituksen tunnelmiin, niin vuoden vaihduttua tein päätöksen sen suhteen kuinka homma jatkuu. Vaikka olisin töissä päässyt nyt maaliskuun jälkeen tekemään vuorotteluvapaan sijaisuutta kansainväliselle puolelle (olisin oppinut uusia asioita, päässyt tekemään vaativampia hommia ja käyttämään enemmän kielitaitoa, toisin sanoen siis porskuttanut taas pykälän ylemmäs työelämässä) niin ilmoitin esimiehelleni, etten pysty ottamaan työtä vastaan (ja samalla tuli lusikallinen kakkelia housuun koska kuka hullu oikeasti sanoisi töissä etenemiselle Nein?). Meillä oli kuitenkin onneksi oikein hyvä keskustelu omasta tilanteestani joka valoi lisää uskoa siihen, että kaikki kyllä lutviutuu sitten aikanaan.

Ja kyllähän se lutviutuu. Maaliskuun jälkeen siis kokoaikatyöni loppuu ja aion panostaa 110% opintoihini. Kerjäämään ei onneksi kuitenkaan tarvitse ryhtyä sillä sain 40% sopparin (pyysin itse näin vähän tunteja) vielä puoleksi vuodeksi eteenpäin. Käänsin siis nykyisen tilanteeni nurinpäin ja olen pian vain kaksi päivää viikossa töissä ja lopun ajan opiskelen perse ruvella (katson siis Netflixiä). Tämä tuleekin oikeasti tarpeeseen sillä opinnot ovat lähteneet todella tahmeasti liikkeelle vuoden vaihtumisen jälkeen. Toisaalta en jaksa nyt piiskata itseäni tekemään yhtään enempää sillä olo on niin väsähtänyt koko ajan. Odotan ja oletan, että vauhti kiihtyy sitten keväällä kun töiden sijaan energiaa voi käyttää opintoihin (ja samalla oma henkinen hyvinvointi kasvaa kun pääsee panostamaan siihen mikä on itselle tärkeää).

Kevään ja kesän tavoitteena on saada opintopistemäärä ainakin 110 op saakka kasaan jolloin voidaan hyvän hengen nimissä jo puhua 2 vuoden suoritetuista opinnoista. Tällä hetkellä tilanne on 70 op ja 13 op on työn alla joten tämä ei mielestäni ole edes kovin suuruudenhullu suunnitelma. Sellaiseksi se muuttuu sitten kun kasvan kiinni sohvaani kun "piti katsoa vain yksi jakso Ru Paulia lukemisen välissä, mutta kuinkas sitten kävikään...".