torstai 17. elokuuta 2017

SE FIILIS KUN AJATTELET ETTÄ NYT KIRJOITAT JOTAKIN

ja meet koneelle,
tuijotat näyttöä,
kirjoitat muutaman rivin.

Toteat että ompa hirveetä shaibelia,
ja päätät jatkaa myöhemmin.

Koet järkyttävää ahdistusta joka kerta kun avaat luonnoksen uudestaan
ja yrität jatkaa kirjoitusta.
Toteat parin viikon jälkeen,
että kirjoitus on edelleen kesken,
ja se juna taisi mennä jo muutenkin.

Päätät, että antaa tämän kirjoituksen olla,
koska "seuraava juttu onnistuu varmasti".

Mutta seuraava juttu alkaa aivan kuin tämä edellinenkin juttu ja
kierre on valmis ja se jatkuu,
se jatkuu
ja jatkuu.

Mä haluaisin kirjoittaa.
Mulla olisi paljon mistä kirjoittaa,
mutta henkinen ummetus ei päästä mua otteestaan ja
inspiraatio antaa odotuttaa itseään.

Ja mä mietin,
onko tässä mitään järkeä?


Lammas jonka päätä ei tällaiset tyhmät ajatukset pakota.


maanantai 7. elokuuta 2017

VIIMEINEN VIIKKO PALVELUKSESSA YHTÄ JUHLAA



Vaihteen vuoksi aikaa on kulunut jo niin paljon, että hyvä kun muistaa missä oli ja mitä teki (kun muistaisi edes mitä teki viime viikolla...). Onneksi on kuvia ja muistinpanoja virkistämässä alkavaa dementiaa. Viimeinen viikko palveluksessa oli monellakin tapaa spesiaalimpi kuin muu palvelus.

Ensinnäkin tekemistä oli aivan älyttömän vähän ja suurin osa ajasta meni kivien pyörittelyyn. Vaikka sinänsä aamut ei painaneet yhtään sen enempää kuin aiemmin (pikemminkin päinvastoin), väljä päiväohjelma oli hieman muulla tavalla raskas. Kun heräsit päivän aikana aamulla 5.30, seuraavan kerran lounaalle menoon 10.35, kolmannen kerran juuri ennen päivällistä 15.45 ja sitten vielä iltapalalle klo 19, oli yksi aamu venynyt yhtäkkiä neljän aamun mittaiseksi. Kuten joku tokaisi osuvasti "ei ihmekään, kun kuskit on aina niin kärttyisiä, tää jatkuva herääminen on hiton rankkaa".

Tiistaina koitti palveluspäivä jota ei moni sälli pääsekään kokemaan armeijassa. Meikäläinen täytti pyöreitä vuosia ja vaikka sielu kuinka huutaa, että oon ikuisesti nuori ja kuolematon niin todellisuudessa mittariin tuli järkyttävät 30 vuotta. Onneksi oma ulkomuoto on tällainen pieni ja pörröinen niin ei ihan vielä tarvinnut rollaattoria kaivaa esiin. Ja kuten ylläoleva korttikin sen kertoo: ei botoxiakaan tartte vielä käyttää! Onko olo nyt aikuinen? Viisas? Tyyni ja rauhallinen? Näitä odotellessa ei varmaan kannata pidätellä hengitystään...

Merkkipäivää juhlistin lähtemällä meidän ryhmänjohtajan kanssa *rumpujen pärinää* Mäkkäriin! Ai että kun maistui hyvälle ja taisi olla muuten neljännet iltavapaat oman palveluksen aikana. Ei ole paljoa jaksanut palvelusajan jälkeen kiskoa lomapukua päälle, punkka on aina vetänyt pidemmän korren. Mäksyn jälkeen näin p-kauden tupalaisiani sotkussa, jotka yllättivät mut täysin pullealla lahjapaketilla ja hienolla kortilla. Paketin sisältä löytyi kaikkea tarpeellista kuten iso sipsipussi. Mitä muuta varusmies voi enää kaivata?



Keskiviikkona taasen meillä oli koko joukko-osaston kotiutuvien juhla. Ihme ja kumma, aurinko paistoi joten ei haitannut ollenkaan viettää sitä ulkona. Oli puheita, varusmiessoittokunnan soittoa sekä palkintojen jako. Täysin puskista tuli myös itselle kunniakirja ja villasukat, kiitos vain Maanpuolustusnaisten liitolle!  Ehkei tää homma nyt ihan puihin mennytkään vaikka välillä oli kyllä sellainen fiilis että palveluksella vois heittää  sitä kuuluisaa vesilintua.

Torstain juhlallisuus oli ennemminkin mielentila joka vallitsi koitutuvien keskuudessa. Aamu alkoi aamupalan jälkeen siviilivaatteisiin pukeutumisella ja viimeisen varuserän palautuksella. Sen jälkeen moppi heilui siihen saakka kunnes katsottiin, että meidät voidaan päästää vapauteen. Palvelustodistus kouraan viimeisten saatesanojen kera, kaikkien yksikön kouluttajien kättely ja reserviin, mars! (Olin hieman pettynyt kun kukaan ei oikeasti huutanut meille reserviin mars.) Reserviin pääsyä juhlistettiin pienellä AU-kurssin porukalla Tampereella. Monet järkkäili tj0-risteilyjä sun muita bakkanaaleja, mutta täytyy palveluskaverin sanoja lainaten todeta, että jos on jo vuoden verran haistellut samojen äijien pershikeä niin ei sitä jaksa mennä minnekään suljettuun tilaan tekemään tätä samaa enää vapaa-ajalla. Kaikella rakkaudella.


torstai 27. heinäkuuta 2017

6 VIIKKOA RESERVISSÄ



"Miltä se elämä maistuu nyt reservissä?"

Siltä, ettei missään olisi ikinä ollutkaan. Aika on siitä jänna asia, että se venyy ja paukkuu, kutistuu ja hidastuu ja toimii useimmiten juuri päinvastoin kuin haluaisi. Ah, kestäisipä tämä hetki ikuisuuden. Pam, meni jo! Hyh, menisipä tää viikko nopeasti. Se ei lopu koskaan. Kuten ei niiden kuuluisien aamujenkaan kuulunut koskaan loppua, mutta sinne ne meni.


Tässä ollaan nyt kesän ajan vietetty sellaista laiskanpulskeata laiskiaisen elämää. Nap all day, sleep all night, party never. Päivät seuraavat toisiaan ja on hankalaa pysyä kartalla mikä viikonpäivä on kyseessä. Vaikka sitä koittaakin antaa itselleen anteeksi tietynlaista saamattomuutta koska armeija, rankka vuosi, niiiin paljon sykkimistä, kyllä se raja jossain menee makoilussakin. Kun on tällainen on/off-ihminen niin sitä joko painaa menemään sata lasissa tai sitten taantuu sohvan perälle katselemaan Game of Thronesia 8 h päivässä. Missä ei siis missään nimessä ole mitään vikaa, mutta ei sellanen voi kenenkään mielestä olla järkevää tekemistä viikosta toiseen kun perse alkaa saamaan jo sammalpeitettä päälleen.


Kesä on itselle yleensä henkisesti vaikeata aikaa. Silloin pitäisi nauttia elämästä, olla ulkona, ottaa ilo irti auringosta. Sitä tuntee itsensä maailman suurimmaksi rikolliseksi jos haluaakin jäädä kotiin lukemaan tai katselemaan elokuvia. Kerää ihan itse itselleen hirveitä paineita ja syyllisyyden tuskia siitä millainen pitäisi olla ja millainen oikeasti on. Toisaalta säänsä puolesta tämä kesä on kyllä ollut sellainen, että ei tässä muutenkaan ole oikein voinut muuta kuin levitellä ihmeissään käsiään.

Päässä pyörii miljoona vielä jäsentelemätöntä ajatusta kaikesta mahdollisesta. Elämästä, itsestä, opiskelusta, työstä, tulevaisuudesta. Tuntuu kuin olisi jossain oudossa välitilassa, odottamassa jotakin. Mun sisälle pakkaantuu koko ajan energiaa jota ei pääse purkamaan mihinkään. Oon kuin vinttikoira joka odottelee lähtökopassaan, että luukku vihdoinkin aukeaisi. Tämä tarkoitukseton olotila hämmentää ja hieman ahdistaa. Toisaalta ehkä tälläkin on oma tarkoituksensa, virittäytyminen tulevaa varten niin että oikealla hetkellä voi lähteä ruopimaan oikein kunnolla.

Pääsee sitten syksyllä ruopimaan itselle opintopisteitä, hah.


lauantai 17. kesäkuuta 2017

OHI ON!

Ei oo kiire, ei oo hoppu,
nyt on tää työmaa jo loppu!



Ohi on ja ihan hyvillä fiiliksillä siirryttiin reservin hellään huomaan. Senhän tajuaa oikeasti vasta tossa viikonlopun jälkeen, että palvelus on oikeasti ohi kun ei tarvitsekaan sunnuntai-illan päätteeksi pakata reppuaan ja suunnata kohti kasarmia. Nyt on vielä sellainen olo, että olisi vain lomilla. Vielä on paljon kaikkea kirjotettavaa ja kerrottavaa, mutta sitä ennen meikäläinen pakkaa hellevaatteet mukaan ja lähtee Rodokselle oikealle lomalle. Ei muuta kuin onnea kaikille muille kotiutuneille ja aamuja niin saatanasti niille joiden palvelus vielä jatkuu. Morrrrnings!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

MIKSI ASEPALVELUKSEEN?

Ja miksi asepalvelukseen 29-vuotiaana? Saattaisi joku kysäistä ja kulmiaan hieman kurtistaa. Tästä aiheesta piti kirjoitella jo ennen palvelukseen astumista, mutta kävi ne perinteiset eli aika loppui kesken. Ehkäpä näin 3 4 7 9 11 kk palvelleena (kuinka kauan tää vielä pyörii luonnoksissa??) aiheeseen saa jopa realistisemman otteen ilman mitään vaaleanpunaisten lasien hattaroimaa glitteriä eli mututuntuilua, mikä taas olisi voinut olla asian laita vielä viime kesänä. Kuten aina, en osaa selittää asioita yksinkertaisesti parilla lauseella kun on kyseessä tällaiset hieman suuremmat aika kokonaisvaltaisesti omaan elämään vaikuttavat peliliikkeet. Tämän lukeaksesi tarvitset mitä luultavammin hyvän asennon sohvalla, tyynyn jolle nukahtaa kun selitys menee liian kuivakkaaksi ja silmätippoja joilla estät verkkokalvoja sulamasta näytön äärellä.

Olisi ehkä aivan liian lennokasta sanoa, että maailmankaikkeus ohjasi mut tähän suuntaan, mutta tekee mieli sanoa silti niin. Mä en parhaalla tahdollakaan voi käyttää sitä yleisintä perustelua mitä naisten suusta kuulee (eli olen lapsesta saakka halunnut käydä armeijan) sillä mä en todellakaan ole tahtonut. Teini-iässä mun sisko joskus sanoi ääneen, että pitäiskö mennä armeijaan että voisi kuntoilla ja mä mietin mun fantasiakirjan takaa, etten oo kuullut hetkeen mitään yhtä tyhmää paskaa. Parin vuoden päästä ensimmäisen poikaystävän ja hänen kaveripiirinsä äärimmäisen negatiivinen suhtautuminen palvelukseen jätti myös todella suuren jäljen muistin syövereihin.

Olin muistaakseni 22-vuotias kun ajatukset niin sanotun "velvollisuuden täyttämisestä" nousivat ensimmäisen kerran omaan tietoisuuteen ja silloin erään hyvän ystäväni kanssa monesti puhuimme ja harmittelimme ettei ole olemassa Lotta-palvelusta naisille. Vähämpä silloin tiesi mistään Sotilaskotiliitosta tai Maanpuolustuskoulutusyhdistyksestä. Kyllähän sitä näin jälkikäteen olisi helppo harmitella vaikka kuinka paljon, ettei homma ottanut tuolloin enemmän tuulta alleen sillä jos vain tahtoa olisi ollut, niin kyllähän kaikki tieto olisi nopeasti Googlesta löytynyt, mutta tuolloin olivat muut asiat paaaaaaaljon suuremmassa arvossa ja tavoitteet elämässä ehkä hieman erilaiset kuin nyt (tai pikemminkin niin, että sen aikaiset tavoitteet tuli myöhemmin sitten saavutettua ja sitten piti kehitellä uusia tavoitteita, kuten tämä haha) niin homma jäi vaan puheen tasolle.

Seuraavan kerran asepalveluksen suorittaminen (tai suorittamattomuus) tussahti mieleen yllättävän voimakkaana 26-vuotiaana kun olin Bangkokissa vaihto-opiskelijana opiskelemassa kansainvälistä johtamista. Tuolloin oli jo tapahtunut se ahaa-elämys, ettei AMK ole oma juttu ja olin edelliskeväänä pyrkinyt ensimmäisen kerran Tampereen yliopistoon lukemaan politiikan tutkimusta. Kriisinhallinta, humanitaarinen interventio, sodan kauheudet ja siihen johtavat erinäiset rakenteelliset syyt alkoivat kiinnostaa toden teolla. Vaihto-opintojen aikana aloitin pääsykokeisiin valmistautumisen toistamiseen. Mä en oikeastaan enää edes muista mikä se mun ajatusketju tässä tilanteessa oli, mutta yhtäkkiä palveluksen suorittamisen tärkeys iski aivan valtavalla voimalla tajuntaan. Hirveä paniikki siitä, että mun kohdalla juna olisi jo mennyt ja että olisin jo liian vanha. Vai olisinko? Silloisen kumppanin melkein raivoisan negatiivinen suhtautuminen asiaan huuhtoi sen kipinän kyllä aika nopeasti pois ja sillä kertaa asia hautautui ja jäi taas suurten mullistusten jalkoihin.

No, parisuhde meni, työkuviot muuttuivat ja oma tradenomin tutkintokin piti pikkuhiljaa saada pakettiin. Siinä sitten keikuttiin vuoden verran aika eksistentiaalisten asioiden äärellä pohtien sellaisia seikkoja kuin kuka minä olen ja mitä minä haluan tehdä elämässäni. Mikä mua kiinnostaa ja mikä mua liikuttaa? Rattaat pyörivät eteenpäin ja pikkuhiljaa sitä löysi itsensä tilanteesta missä kaikki häiritsevät esteet olivat poistuneet eikä tekosyitä palvelukseen hakeutumattomuudelle enää ollut. Sitten piti vain taistella sen nolouden kanssa, että voiko tällainen kääkkä oikeasti mennä sinne. Loppujen lopuksi päädyin siihen lopputulokseen, että jos mä nyt jätän menemättä sellaisen seikan vuoksi kuin oma ikä niin se päätös kyllä tulee myöhemmin haukkaamaan takapuolesta ja kummittelemaan uniin. Ja muutenkin, jos PV itse on määritellyt asepalvelusiäksi 18-29 vuotta niin liian vanhahan on vasta kun tämän iän ylittää ja sitä ennen on ihan käypä suorittamaan palveluksen.

Itselle tuli varmuus siitä, että haluan lukea politiikan tutkimusta yliopistossa ja aloitinkin opinnot kunnolla tammikuussa 2016 (ennen tätä meinasin, että kävisin kokoaikaisesti duunissa ja opiskelisin hissukseen sivussa). Tiesin myös jo, että haluan opinnoissa suuntautua niin paljon kuin mahdollista kansainvälisen politiikan puolelle ja hakeutua suorittamaan maisterivaihetta rauhan- ja konfliktintutkimuksen pariin. Jos haluan tutkia sotaa ja konflikteja niin eikö olisi hyvä myös itse nähdä mitä tämä toiminta on ruohonjuuritasolla? Jos haluan toimia kriisinhallinnan parissa niin ennen kuin toimisin siviilitehtävissä voisinko toimia sotilaana? Saisinko asepalveluksesta jotakin sellaista irti mikä avaisi mulle ovia myöhemmin tämän aihealueen parissa?

Vaikka tämä hyötynäkökulma onkin se millä yleensä perustelen ihmisille omaa hakeutumista asepalvelukseen, löytyy suorittamiselle myös ne sentimentaaliset syyt. Kun maailmalla seikkaili 9 kk putkeen ja asui valtiossa jonka määritelmä on teollistunut kehitysmaa niin osasi tämän jälkeen nähdä kotimaansa ja oman suomalaisuutensa hyvin erilaisessa valossa kuin aiemmin. Kyllä ne vanhat ja viisaat tiesivät, että "joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" ja palasin takaisin Suomeen tuntien aivan uudenlaista arvostusta tätä maata kohtaan. Meidän suku ei toisen maailmansodan aikana saanut käsiinsä mitään voittavia arpoja ja kuten niin monet muutkin ihmiset, heidätkin revittiin omilta juuriltaan ja lähetettiin kauas pois kotoa. Ehkä tavallaan tällä omalla maailmalla seikkailemisella on jatkanut sitä levotonta kiertolaisen elämää joka on taltioitunut omiin geeneihin vailla tunnetta siitä, että oikeasti kuuluisi jonnekin.

Itse vasta kotiinpaluun yhteydessä valitsin tietoisesti tämän maan pysyväksi kodikseni (jos näin voi asian ilmaista) ja paikaksi jonne haluan jatkaa juurtumistani. Samalla koen vahvasti, että tilanteen sattuessa haluan puolustaa tätä paikkaa joka on mulle tärkeä. Tiedän, että nykypäivänä idea oman perseen uhraamisesta kotimaan puolesta (tai ylipäätänsä minkään asian puolesta) ei saa suurta kannatusta aikaan ja vaikuttaa idealistiselta ellei jopa lapselliselta. Silti ajatus siitä, että lähtisi vain lipettiin sotii suuresti omaa velvollisuudentajua vastaan. Hillelin sanontaa lainaten: Jos et sinä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Asepalveluksen suorittaminen on tavallaan oma kannanottoni, merkki sitoutumisestani. Mun tapa antaa takaisin.


Erästä suurta idoliani lainaten: Namaste. Yolo.



//EDIT.

Tätä kirjoitusta on nyt siis hakattu kasaan jo yli puoli vuotta ja aina pieni pelko perseessä oon aukonut keskeneräistä luonnosta auki jatkaakseni. Koskaan ei ole voinut tietää mitä on saattanut oksentaa näytölle joskus yön pimeinä tunteina talteen. Ja vaikka tässä palveluksen aikana, erityisesti loppupuolella, sitä on ketuttanut usein niin valtavasti että oon jo mielessäni kironnut siirtyväni siviilipalveluksen pariin ja antavani huithapelit tälle kaikelle, niin silti tämä teksti ja siinä ilmenevät omat ajatukset ja tunteet ovat edelleen täysin paikkansa pitäviä. Tämä on se suuri viitekehys jonka sisällä toimin (tai pyrin toimimaan) ja sen ylevyydestä huolimatta sitä tottakai on aivan yhtä pikkumainen monien asioiden suhteen kuin muutkin kuolevaiset.