torstai 26. heinäkuuta 2012

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme

Niitä harvoja hetkiä elämässä jolloin toivoisi joko olevan taas lapsi tai täältä asunnon syövereistä löytyisi ihmislaji, joka myös poikaystäväksi tunnetaan. Näissä kahdessa tapauksessa voisi vaipua sumeilematta itsesäälin syövereihin, kiukutella, vaatia huomiota ja lopuksi nukahtaa itkien lämpimään syliin, joka olisi pieni lupaus siitä, että huomenna kaikki on taas paremmin. Koska 25-vuotiaana on jo kaikkea muuta kuin lapsi ja sitä boyfriendiä ei ole siunaantunut näille leveysasteille, oli mun pakko vain niellä pintaan puskahteleva kiukku ja olla mahdollisimman paljon aikuinen.

En puhunut siis kämppikselle aamulla mitään, kaupassa katsoin takana tuuppivaa poikaa pahasti ja kääriydyin peiton alle nukkumaan päikkäreitä kolmeksi tunniksi. Uuu, I´m so bad! Loppujen lopuksi päikkärit sekä päivällä selkeästi kohentunut ilma (jo yli 20 astetta lämmintä, aletaan kohta rikkomaan ennätyksiä tänä kesänä!!) piristi mieltä. 

Nyt aiheeseen, joka aiheutti aamulla (ja häiritsee kyllä nytkin elämääni vaikka aurinko paistaakin) sitä niin sanottua hiekkaa vaginassa. Tänään tuli viikko täyteen ihanaa Voltaren-kuuria, kipulääkitystä jolla ei ollut pillunkarvan verran vaikutusta omaan ahdinkooni. Pariin päivään ei olkapään kipu tuntunut, mutta tällä hetkellä kevyenkin tavaran nostaminen olkapään tasolle tai yli saa mut pelkäämään käden romahtamista. Ja ihan vain myötätunnosta varmaan, myös vasenta olkäpäätä välillä pistelee. Kiitos Voltaren. Ei mistään. Taitaa mua odotella Terveystalolla se ihana kortisonipiikki. Siitä kuullessani ensimmäisen kerran, ajattelin, että pyh, annetaan nyt luonnon tehdä tehtävänsä, mutta näin viikon jälkeen mä alan olemaan valmis ratkaisemaan asian jo vaikkapa kirveen kanssa. 

Positiivinen asia on se, että niskat on taas tuntuneet olevan hieman paremmassa kunnossa. Ostin pari päivää sitten kauratyynyn, jonka voi lämmittää mikrossa ja iskeä sitten kipeytyneeseen niskaan. Olen nyt kannatellu pökälettä olkapäilläni joka päivä ja sen jälkeen venytellyt niskojani. On ne edelleen jumissa, mutta nyt niihen jopa voi koskea kädellä. Eilen ei tarvinnut edes iskeä paracetamolia nassuun, eli mitä todennäköisemmin aivot alkaa pikkuhiljaa saamaan verta.

On ärsyttävää kärsiä asioista jotka eivät näy ulkopuolisille. Kuka määrittelee milloin kipu on jo liikaa? Emmä ainakaan osaa. Mä vaadin niin paljon itteltäni, että jos mä pysyn pystyssä niin silloin ei satu riittävästi, että voi lopettaa. Nyt tosin sitten huomasin viime viikon takaisten tapahtumien varjossa, että näinkin voi vetää ittensä liian piippuun ja kaiken päin vittuja. Nyt ollaan sitten viikko liikkumatta ja rasittamatta itseä ja harvassa on mitään liikuntamuotoja joissa ei käsiä tarvita. Halleluia pyöräilylle niin ei ihan läskeilyksi mene tämä aika. 

Toisaalta voisin lyödä itteeni, kun valitan näin pienistä asioista kun on kavereita ja läheisiä sukulaisia, jotka on jotunut käymään niin paljon enemmän läpi sairauksien ja lääkärissä ramppailujen kanssa. Ei paljoa paina joku kipeä olkapää siinä kohtaa! Oon vaan elänyt jossain kuplassa, missä tää ryssänveri tekee musta kuolemattoman. Sairastalen niin vähän enkä ole ikinä ollut sairaalassa paria tuntia pidempään. Yleensä koen vain kerran vuodessa muutaman päivän mittaisen kuumeilu/flunssan enkä muuta. Tää puoli vuotta on oman terveyden kannalta ollut siis pientä myllytystä kun ihan kaikki paikat on hajonnut vuorotellen. Välillä oikeasti mietin, että onko liikunta pahasta? Kun en tehnyt mitään liikunnalista, sain syödä ihan mitä vaan ja elämä vaan rullasi eteenpäin. Nyt ei voi persettään kääntää ilman, että jossain alkaisi tuntumaan. Joko reidet leviää tai polveen sattuu. Voittajafiilis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!