perjantai 2. marraskuuta 2012

AGENT ORANGE

Yleensä lomailessa mulle on tärkeää, että sielu lepää ja kaikki on mukavaa. Siitähän mä maksan. Nyt kun tuli aivan sattumalta ties mistä luonnon oikusta johtuen eksyttyä ensin Cambodiaan ja sitten Vietnamiin niin on joutunut aivan toisenlaiseen ympäristöön kuin aiemmin. On tajunnut, kuinka vähän oikeasti tietää näistä paikoista ja mitä täällä on tapahtunut ja kuinka nämä tapahtumat edelleen vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään, pahimmassa tapauksessa vielä sukupolvienkin päähän.

Kuten jo Killing Fieldien yhteydessä kirjotin, en edelleenkään koe, että tajuaisin näistä jutuista kuin pienen raapaisun verran. Informaatiota on aivan älyttömästi ja kun persehiki valuu, on tiedon sisäistäminen rajallista. Haluan kuitenkin raapustaa edes jotain fiiliksiä tähän, jotka on syntynyt näistä asioista (ja arvatkaa vaan alkaako pienimuotoinen heavy reading kun pääsen Suomeen).

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä me lähdettiin Saigonissa käymään War Museumissa. Sisäänpääsy oli 15 000 Dongia eli 0,50 e.  Kukaan tänne tuleva ei voi sanoa, etteikö olisi varaa maksaa. Ja voin kertoa, että kyllä kannattaa mennä vaikka kokemus onkin sydäntäsärkevä. Oltiin jo netistä luettu, että museosta tekee erikoisen se, että se on harvoja sotamuseoita, joka ilmaisee asiat kuten ne ovat piilottamatta mitään. Tämän tajusi paikan päällä kun kiersi alueen. 

Paikalta löytyi näyttely jenkkien oloista Vietnamin sodassa ja valokuvista, joita tuohon aikaan reportterit ottivat liikkuessaan joukkojen mukana keskellä taistelua (ja joista niiiiin monet kuolivat kuvatessaan). 
 
Museosta löytyy myös näyttely, jossa kuvataan hyvin kaunistelemattomasti jenkkien oikeaa touhua Vietnamissa: kuinka 2/3 osaa uhreista oli siviilejä ja kuinka käskynä oli "burn all, destroy all, kill all".

Lopuksi päästäänkin ulko-osioon, jossa kerrotaan Phu Quocin saarella olleesta poliittisten vankien leiristä, jossa Vietnamilaiset kidutti Vietnamilaisia Jenkkien avulla. 

Sympatiat menee...

Cambodian kansanmurhan ja Vietnamin sodan yhteydessä ei voi pieni ihminen muuta kuin ihmetellä, miten meillä onkaan niin syvälle rakentunut kyky tuhota vaan kaikki. Kuinka voi vihata jotain niin paljon, että se pitää pyyhkäistä maan päältä pois? Kenen syytä nämä aivopierut on?

Tästä päästäänkin näpsäkästi seuraavaan aiheeseen eli Agentti Oranssiin. Tiedättekös mikä se on? Meinaan meikäläinen ei ollut kuullutkaan tästä kivasta siunauksesta ihmiskunnalle ennen museoon astumista. Kyse on siis Jenkkilässä kehitetystä kasvimyrkystä, jota USA päätti käyttää Vietnamin sodassa kaasuttaen niin maata kuin ihmisiä 10 vuoden ajan. Agent Orange tuotti sivutuotteena dioksiinia, joka saastutti kaiken.

Jos kuolemasta voi repiä jotain postiivista ja tarrautua siihen pilven hopeareunukseen viimeisellä hengenvedolla niin voitaisiin ainakin todeta, että kuolema on lopullista. Siihen loppuu elämä, mutta siihen loppuu myös tuska. Dioksiini vaikutti taas ihmisten DNA:han, se saastutti luonnon ja ruuan, jota ihmiset viljelivät ja tietämättöminä söivät sodan aikana ja sen jälkeen. Tästä seurauksena ihmisille tuli sairauksia, vastasyntyneet lapset olivat epämuodostuneita tai vaikeasti vammaisia jos ei kuolleita. 

On aivan järkyttävää aatella, että vielä nyt syntyy lapsia joilla ei ole mitään tulevaisuutta täällä. Kuinka viattomat ihmiset joutuvat kärsimään 40 vuotta sitten tapahtuneista asioista. Kuinka mekin, kävellessämme täällä Vietnamin kaduilla päivittäin törmätään näihin uhreihin, jotka saattavat ryömiä ja kerjätä rahaa turisteilta. Ja kaikista paskimman maun antaa suuhun tieto siitä, että USAn maksaessa korvauksia jenkkiläisille veteraaneille, jotka altistui myrkylle, se kieltäytyy jyrkästi tunnustamasta syyllisyyttään dioksiinin aiheuttamiin vammoihin ja sairauksiin Vietnamissa. Mulle tulee mieleen tästä, että USA ei pelkästään tuhonnut sodassa Vietnamin nykyisyyttä vaan se tuhosi myös tulevaisuuden. Toivon.

Ja vaikka ite oonkin paatunut sydämeltäni niin tuolla, noita hirveitä valokuvia katsellessa ja lukiessa tarinoita lapsista ja heidän lapsista, joihin tämä paska on vaikuttanut oli oikein pidäteltävä sisältä kumpuavaa epätoivon, surun ja ihmetyksen möykkyä. Kuinka tällainen on mahdollista?

4 kommenttia:

  1. http://www.youtube.com/watch?v=GouGUeB3fYs
    katottiin tää koulussa muutama viikko sitte (kerranki jotai kiinnostavaa :D) ja tostahan sen huomaa että jossain ihmisen sisällä se on heti pienestä lähtien...
    että kun saa vähänkin valtaa/paremman aseman ni ihminen tekee just sen mukaisesti....
    ihan kamalaa katsottavaa mut herättää kyllä kanssa aika paljon...

    VastaaPoista
  2. Joo toi museo on ihan kamala, muakin itkettää niin herkästi tollaset asiat niin väänsin kyllä porua tuolla. Mut sit taas toisaalta, vaikka se on kamala, niin kyllä mä oon sitä kaikille suositellut, kun siellä ei tosiaan paljon kaunistella noita sodan aikasia juttuja. Ja ei mullakaan ollut noista asioista mitään hajua ennen kun mä tuolla kävin!

    VastaaPoista
  3. ohoi, mahtavaa! tännekin mä haluan! riipaisee varmasti syvältä, mut mitä järkee työntää oma pää pensaasee ja olla niiku mitää pahaa ei ois ollutkaan.

    btw, miksi niin moni kuva on mustavalkonen?

    VastaaPoista
  4. Mä nyt koitan olla taiteilija ja supervalokuvaaja näitten kuvien kanssa :D Eivaan, tuntuu että nää tällaiset paikat pääsee paremmin oikeuksiinsa mv-kuvina eikä värikuvina.

    VastaaPoista

Nyt sitä kommenttia!