tiistai 1. tammikuuta 2013

Aaaand here comes the party pooper!

Jaa, mites se uusi vuosi meni?
No ihan päin helvettiä, kiitos kysymästä!

Ja miks? No ei voi muuta kuin tuijottaa paheksuen omaa peilikuvaa ja todeta, että välillä kyllä menee hermot itsenä olemisen vaikeuteen. Ja koska en ole vieläkään päässyt yli eilisestä henkisestä mayhemistä on mun avattava sanaiset arkkuni täällä ja toivoa jonkinlaista helpotusta siirtämällä itsesyytökseni ja henkiset ruoskinnat netin ihmeelliseen maailmaan. 

Oon todennut jo tässä elämäni aikana, että on tilanteita joissa en viihdy tai en koe kyseisiä juttuja omikseni. Yksi tällainen on yleiset juhlapäivät, kuten juhannus, vappu ja uusi vuosi, nuo riehakkaat hetket jolloin normaalit ihmiset vetävät päänsä täyteen viunaa, juhlivat ja nauravat kavereidensa kanssa. Mä olen noiden tilanteiden Muumien Mörkö joka hiipii pimeydestä ja saa pelkällä olemassaolollaan muut ahdistumaan moisesta angstisuudesta. 

Olen siis tietoisesti vältellyt kyseisiä juttuja paitsi jos on oikeasti keksitty jotakin ohjelmaa, jossa on draaman kaari, selkeä alku ja loppu ja johon mun skitsofreniset hermot voivat luottaa. Hyvänä esimerkkinä vuoden 2010 uusi vuosi jolloin olin Sipen kanssa katsomassa Helsingissä Huoratronia. Aivan mahtavaa! Tai vuoden 2011 Sappeemökkireissu isolla porukalla juhannuksena. Mutta auta armias jos luvassa on jotakin epämääräistä, epämääräisessä seurassa ja vielä epämääräisemmässä paikassa, paikassa josta ei pääse pois, niin voin oikeastaan samantein aloittaa sen köyden rasvailun tulevia herkkuhetkiä varten.

Yleensä haistaessani tällaisen tilaisuuden tulevan, vetäydyn suosiolla omaan luolaani kiroamaan julmaa maailmaa ja tuudittaudun omassa synkkyydessäni seuraavaan päivään. Näin säästän itseäni siltä pettymykseltä, että huomaan taas olevani henkisesti jotenkin vammanen muihin ihmisiin verrattuna ja kanssaolijoitani taas pitkältä hevosenvittunaamaltani ja yksitavuiselta kommunikoinnilta, joka sisältää enimmäkseen ynähdyksiä, muminaa ja tuppisuista tuijotusta seinään.

Nyt, uuden vuoden aaton lähestyessä, tuo elämäni aurinko esitti toiveen siitä, että olisimme yhdessä vuoden vaihtuessa. Ilmoitin siitä, että yleensä välttelen tällaisia juhlia, mutta hänen vuokseen ryhdistäydyn ja tulen sinne minne pitääkin (missä se ikinä lieneekään ja mikä selvisi samana päivänä klo 20). Rakkaushuumassani aloin jo nähdä lämpöisiä välähdyksiä siitä kuinka käsi kädessä toivotamme uuden vuoden tulevaksi, kilistelemme pari juomaa (tsin tsin) sen kunniaksi, ammumme raketteja ja ah, kaikki olisi niin raikkaan ihanaa.

Varmaan turha todeta, ettei homma mennyt ihan niin kuin mun päiväunissani.

Työpäivä oli helvetillinen ja siellä aloitti surkuhupaisa lumipalloefekti toimintansa. Kun monta pienen pientä asiaa liittää yhteen ja universumin tähdet kääntää sulle selkänsä, on yleensä mun tapauksessa kyse katastrofista. Ja pienestä pallosta oli kasvanut jo kunnon lumivyöry kun saavuin klo 23.53 juhlapaikalle ja vaikka mä kuinka koitin tsempata itteeni töissä, mä en vaan saanut tiristettyä itsestäni iloista juhlijaa kun tarve olisi ollut. Maailmanloppua ei onneksi tullut, siitä kiitos kuuluu täysin toiselle osapuolelle. Mitään järkyttävää ei edes tapahtunut (yleistä teinimäistä mökötystä ja ärjyntää lukuunottamatta (mun osalta)), mutta oma olo on mitä kamalin vielä nyt, melkein 12 h tapahtuneen jälkeen. 

Oon ihan älyttömän pettynyt ja surullinen siitä, että aiheutin toiselle pettymyksen illan suhteen (vaikka hänen mielestään kaikki on ok, mutta ei ole!!!) kun en voinut taas millään nousta omien pikkumaisten tunteideni yläpuolelle. Mä en oo vaan koskaan pystynyt nykäisemään itsestäni edes feikkihymyn puolikasta ja eilenkin päässäni vaan takoi ajatus siitä, että kohta pitää herätä takaisin töihin (koska meillä oli tänään sellainen pieni kiva ekstravuoro johon lupauduin tulemaan rahanahneena) ja mistä vitusta me saadaan taksi?!?!?! 

Mun päässäni illan vaihtoehdot olivat
a) jättää menemättä vedoten väsymykseen ja töihin ja tuottaa pettymys
b) mennä paikalle nyreenä kusipäänä ja tuottaa pettymys


Se miksi mä oon tästä näin rikki on, että tällaisten sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvien tapahtumien poskelleen meno oli vakiotoimintaa aina aiemmin. Niin nyt tuli sitten taas se hätäännys pyllyn alle, että nytkö kaikki ajautuu vanhoille raiteille? Nytko on se hetki josta ei ole paluuta takaisin? Näinkö tässä kävikin?! Liioittelua, tiedetään, mutta masentavaa ajatella, että ei osaa ottaa sen vertaa rennosti, että pystyisi estämään itsellä näin pitkälle menevät käyttäytymishäiriöt julkisella paikalla.

Lieventäviä asiahaaroja on onneksi pari. Ensimmäinen on se (tai no, tän voi aatella myös toistepäin, heh heh), mutta näitä kiukuttelujuttuja sattuu myös ystävien kanssa välillä, todella harvoin onneksi. Kyseessä ei ole siis mitenkään parisuhteeseen kiinnittynyt ilmiö vaan yleisesti sellainen oman itsensä epävarmuus  tilanteessa/paikassa jossa ei välttämättä huvittaisi olla ollenkaan. Se oikea lieventävä haara on taas se, että tiedostan tämän jutun ja pystyn jo siinä tilanteessa hampaideni välistä suhisemaan, että sori, mut nyt mun pitää olla hetki omissa oloissani. Parhaimmassa tapauksessa jos saan tilaa käsitellä hajanaisia tunteitani ja päästä päätökseen (jäädäkö vaiko lähteä) on ilta vielä hyvinkin pelastettavissa. Jos ei omalta osaltani (päätän lähteä), niin ainakin muiden. 

Yöllisen paneelikeskustelun jälkeen toinen osapuoli nyt ainakin tietää, mikä tuli ja miksi. Ja ehkä myöhemmin, jos samanlainen sudenkuoppa vaani illan syövereissä, on ok, että mä jätän homman väliin ilman, että vaikutan täydeltä aasin haarakuopalta tekemällä niin. Suoraan sanottuna siis vituttaa ja älyttömästi.

Nyt kyllä tuli taas melkeimpä uudestisyntynyt fiilis tämän mesoamisen jälkeen. Melkeimpä jo aattelen, että eihän tämä nyt niin vakavaa ollutkaan (eikä varmaan muuten olekaan paitsi mun pääni sisällä). Viikon päästä voikin kurkata häpeillen, että tämmöstäkö paskaa tänne tuli taas kirjoitettua. Mutta eiköhän tästäkin voi jotain oppia ja pitää mielessä tulevaisuuden varalta. Eli jos ollaan joskus juhlimassa ja mökötän kuikkuisena, tietäkää, ettei se ole henkilökohtaista vaan mun sopeutumisvaikeuksia maailman menoon!

Toivottavasti teidän uudet vuodet alkoi mukavemmissa merkeissä!

5 kommenttia:

  1. Nää sun tekstit on niin hyvin kirjoitettuja ettei voi muuta kuin nauraa :D

    Sitten itse asiaan, joka ei tietenkään oo hauska. Mä olen täysin samanlainen! Siis minä, joka olen mielestäni sosiaalinen, hyvä kuuntelija ja vitsien viljelijä heittäydyn ajoittain todella epäsosiaaliseksi. Eniten oikeastaan inhoan juhlia joista en tunne kuin yhden ja joissa kukaan ei näytä minkäänlaista halua edes tutustua. Gggggggreat. Välillä on muutenkin sellainen fiilis, että mielummin olisi kotona.

    Mä näkisin asian niin, että isot propsit että jaksoit duunipäivän jälkeen edes raahatua paikalle. Mörkönä tai ei!

    VastaaPoista
  2. Hehee, kiitoksia! Jotenkin jo nuoruudessa oppi, että jos ikävät asiat kertoo hauskasti (koska onhan niissäkin aina komiikkaa oikeesti, siinä tilanteessa ei vaan nää sitä) niin ei asiat vaikuta ihan niin pahalta kuin ensin luulee :D

    Ihanaa, että on muitakin jotka välillä saa mörkö-kohtauksia. Mulla nimenomaan laukaisee homman toi, että on jossain tapahtumassa (yleensä bileissä) ja vaan tajuaa, että on kuin kala kuivalla maalla. mitä vittua mä täällä teen!?!?!

    Ja sitten taas on niitäkin tilanteita missä ei välttis tunne yhtään sen enempää ihmisiä, mutta kun he ottavat sut vastaan ja osaksi porukkaa niin ei missään kohtaa tuu sellasta ulkopuolista oloa ja tarvetta mököttää. Eli joo, ei tää oo ihan vaan itestäkään kiinni!

    VastaaPoista
  3. Ei ookkaan itestään kiinni! Mulla on eräs ystävä, joka on ehkä maailman sosiaalisin ever. Tiedätkö just sellainen joka menee pepsodenthymy päällä kättelemään kaikkia ja heittämään small talkia tuosta noin vaan. Sitten kun itse vaivihkaa siirryn johonkin nurkkaan kännykän ja facebookin kanssa (ah nykyaika!) saan ystävältäni moitteita siitä että mökötän enkä edes yritä.

    Aina ei vaan voi kiinnostaa :D

    VastaaPoista
  4. No ei todellakaan!!!! xD

    Mulla kyllä menee niin 50/50 se, että oonko sosiaalinen vai en. Ja jos yhtään ärsyttää niin oon maailman hirvein ihminen edes tutustua kun teen sen tahalteen vaikeeks, että kaikki jättäis rauhaan ja voisin vaan heilutella sen jälkeen marttyyrin viittaani :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli siis tosiaan, jos yhtään on sellanen fiilis että sosiaalinen wiglaaja-minä on tauolla niin parempi vaan jäädä kotiin. Sit ei tule tällaisia ikäviä tilanteita esiin joita pitää selitellä ja katua jälkeenpäin :D

      Poista

Nyt sitä kommenttia!