torstai 5. syyskuuta 2013

36 tunnin perselihasjumppa



Eli toisin sanoen matkamme välillä Olkhon – Irkutsk – Ulan Ude – Ulan Batar

Se mikä ei tapa niin todellakin vahvistaa. Tämänkertainen koitoksemme maan vaihtumiselle alkoi jo tutulla minibussikyydillä Olkhonin saarelta Irkutskiin. Valitettavasti vain tämä tieto reitin etenemisestä meni kuten aateltiin. Minibussi oli heti kättelyssä 40 min myöhässä (pelotti ettei se tule ollenkaan) ja noutaessamme lisää porukkaa kyytiin lippuluukulta oli kyyti buukattu (vaihteen vuoksi!) liian täyteen. Sopu sijaa antaa, ei siinä mitään, mutta kun meidän kanssa takapenkille tepastelee takkutukkainen, lannevaatteeseen pukeutunut, bingobango-rumpua kantava sulkapäinenkeski-ikäinen (adjektiiviräjähdys, oli niin uskomatonta!) mies, alkoi kyynelkanava jo hieman herkistyä. Onneksi eräs poika joutui (valittelut hänelle) istumaan äijän ja Katan väliin ja blokkasi pahimmat hippi-vibat läsnäolollaan.


Kaikista pyöristyttävintä tässä oli hippishamaanin käytös! Baikalilla oli ilmat viilenneet todella paljon, mutta äijä vaan reteesti kiskaisee takaikkunan auki josta sitten kauheella viimalla iskeytyy kylmää ilmaa auton kyytiin. Sanoin sille ystävällisesti, että voisko sitä hieman sulkea, ystäväni tässä on kipeä. Ei käy. Edessä oleva herrasmies pyysi sulkemaan kun hänen vaimoaan alkoi paleltamaan. EI! Poika hipin vieressä pyysi anellen, että josko ikkuna nyt suljettaisiin, etteivät ihmiset sairastuisi. EI! 

Kun ei kukaan ole koskaan sairastanut raikkaasta ilmasta. Ja siitä me nyt kaikki nautitaan, halusi tai ei. Lapselliset älähdykset vanhemmalle miehelle ja kuittailut tyyliin ”mitä sä muka voit tehdä? Tapa mut sitten!” sai otsasuonen pullistumaan. Eikö se hippeily ole niin maan mahtavaa, että ollaan onnellisia 24/7? Eikö silloin nimenomaan haluta olla yhtä maailmankaikkeuden kanssa?

Ja vitut! Juuri tollasta muka valaistumista ja itsensä erottelua muista ihmisistä. Vain ne on cool, joita kiinnostaa sun kuppanen elämäntyyli lehmänpaskasta rakennetussa majassa. Ja jos olet normaali ihminen eläen normaalia elämää, niin olet vihollinen numero 1, jonka päälle voi sylkeä, koska olet rattaiden orja housut jalassa ja kehtaat väittää vastaan kotkien jumalalle ja siilien suojelijalle. ÄÄÄÄÄ!

Istuimme siis kaikki mahdollinen vaatetus päällä nenää niistäen ja palellen sen 6h. Oli hienoa, voin kertoa. Mutta onneksi meidän intiaanimme pääsi nauttimaan raikkaasta tuulesta, jos se vaikka hieman sai kitkerää hienhajua poistettua äijän rintakarvoista… Thank god, se äijä katosi sen siliän tien kun päästiin Irkutskin bussiasemalle. Ja joo, oli vaan tollanen ohimenevä kiusankappale, mutta pakko avautua kun ei pieni ihminen taas jaksa ymmärtää ihan kaikkea.



Tämä meidän takapenkin poika oli myöskin menossa juna-asemalle joten lyöttäydyttiin häneen mukaansa odottelemaan minibussia nro. 20 asemalle. Kaikki ohi ajaneet olivatkin täynnä. Sitten me kuultiin, että ratikka nro.1 menee myös juna-asemalle, mutta lähtee tien toiselta puolelta. Mentiin sinne odottamaan ratikkaa ja yllättäen yhtäkään ratikkaa ei näy, mutta puolityhjiä minibusseja painelee ohi ilosesti. Kun se ratikka vihdoin saapui pysäkille ja kuljettaja ilmoitti, etteivät he mene asemalle, mä ja Kata talsittiin takaisin minibussipysäkille. Josta näemme ratikan taas tulevan… Se oli sellaista epätoivoista tien yli juoksemista rinkat selässä eri kulkuneuvojen perässä, kunnes me tajuttiin ettei tästä tule nyt hevon huttua. Taksi! Eikä maksanut kuin yhteensä 5 euroa, joka siinä kohtaa tuntui täydellisen yhdentekevältä. Jostain kumman syystä Irkutskissa on melkein 30 min ajomatka bussiaseman ja juna-aseman välillä eikä sinne noin vain kävellä. Päästiin onneksi perille ajoissa ja jäi pari tuntia hyvin datailuaikaa japanilaisessa ravintolassa.



Juna Ulan Udeen lähti klo 22.10 paikallista aikaa. Meillä oli ostettuna valmiiksi normaalit istumapaikat (maksoivat sen 13,51) ja onneksi junaa ei oltu buukattu täyteen. Vaunut muodostuivat hyteistä, nämä karvalakkipaikat olivat vain jaettu 6 hengen istuttaviin hytteihin joissa ei ollut yläpetejä. Meidän kanssa matkusti kaksi mongoolityttöä ja me saatiin koko yöksi tehtyä niin, että molemmilla pareilla oli yksi penkkirivi käytettävissään, missä nukuttiin lomittain päät omissa päädyissä. Ei sillä, että hirveästi olisi unta saanut, mutta kyllä se 8 h vaan kummasti kului.

Perillä Ulan Udessa olimme klo 06.44. Siitä taas taksi alle ja kovaa kyytiä pitkin tyhjän kaupungin katuja paikkaan josta bussi Mongoliaan lähtisi. Pallontallaajissa joku kirjoitti taksikyydin maksaneen kolikoita. Meillä se maksoi ihan 200 ruplaa eli 5 e eikä tinkimisen varaa paljoa ollut. Oltiin onneksi ajoissa bussipaikalla (lähtee jonkun randomrakennuksen edestä, ei mitään kylttejä missään) ihan ensimmäisten joukossa ja saatiin paikat ihan edestä. Melkein kaikilla oli paikkaliput valmiina ja kun eräs ranskalaispariskunta hieman ripuloi alleen tullessaan loppumetreillä mukaan kun näytti siltä, ettei paikkoja ollut enää, oltiin aika tyytyväisiä omasta hyvästä ehtimisestä. Kerrankin sitä hyvää tuuria matkalla!Tällaiset pienet onnen muruset kyllä jaksaa pitää ihmistä tyytyväisenä, eivät ne isot parrut takapuolessakaan pistele enää niin pahasti.



Bussikyyti maksoi 1300 ruplaa eli 32,50 euroa. Yhteensä meidän Irkutsk – Ulan Bator etappi oli siis vain 51 euroa. Bussimatka kesti 7.30-18.00 +1h kun kelloja siirrettiin tällä kertaa tunti taaksepäin rajalla. Kyyti oli pomppivaa ja hidasta, tiet olivat todella huonossa kunnossa ja puolet ajasta ajettiinkin ojan puolella. Rajalla meni n. 2 h passi ja laukkurundeissa, lisäksi meillä oli muutamia pissataukoja ja yksi kunnon ruokatauko. Jälleen kerran: sitä on ihan ihmeissään miten kivuttomalta tollanenkin pätkä loppujen lopuksi tuntuu, vaikkei sen aikana nuku kuin ehkä muutamia pikkupätkiä horroksessa. Maisemathan oli aivan käsittämättömiä ja sydän itki verta kun ei bussin ikkunasta saanut otettua hyvää kuvaa mitenkään.




Viimeinen epämääräinen rykäsy meidän liikkumisessa oli hostellille pääsy juna-asemalta. Takseja ei näkynyt missään, eikä me tiedetty vielä, että tapaan kuuluu mennä vain tien reunalle ja nostaa käsi ylös. Joku auto sitten aina pysähtyy, mitään taksimerkkejä ei ole sitten missään. Me hortoiltiin parkkipaikalla ja kysyttiin sitten eräältä miehelta taksista. Pian meijän ympärillä on viisi äijää hölöttämässä jotain ja poliisikin tulee huutelemaan väliin. Eräs setä osasi englantia ja hän lupasi viedä meidät 1000 tugrugin (0,5 e) hintaan hotellille. Koska autossa istui myös miehen vaimo, aatteltiin, että kaikki on ihan okei. 

Ensin oli kauhea säätö kuinka päästä hotellille kun nämä ei selkeestikkään ymmärtäneet kartasta mitään, soiteltiin kavereille, hotellille ja iskettiin kännykästä kartat päälle, selailtiin, soiteltiin taas ja ihmeteltiin. Sitten vielä perille päästessämme juostiin pitkin Neuvostoaikaisen lähiön pihoja miettien missä se hostellin ovi oikein on. Huomattuamme vihdoinkin kanankakan kokoisen kyltin ovessa ja könyttyämme portaat kolmanteen kerrokseen koitti maksun aika. Ja hinta olikin pompahtanut 300% kun mies pyysi naama peruslukemilla kolme tonnia vaivan palkkaa. 

Ei voinut muuta kuin maksaa, mutta kiitos ja näkemiin, tervetuloa Ulan Baatariin!

2 kommenttia:

  1. Apuuaaa.. mä nauran huutonaurua näille jutuille täällä !! :'D Aivan mahtavaa. Vaikka ei kyllä varmaan tolloin kauheesti naurattanut. Mulla olis revenny pelihousut täysin ja varmaan muutkin vaatteet siinä ohessa jos joku haiseva hipinretale olis ruvennut tuulettelemaan bussin ikkunasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhaaaa, kyllä tää itseäkin nyt jo naurattaa ja nauratti tuolloinkin kun pääsi tilanteesta pihalle :D Mutta käsittämätöntä, että tänkin on kestänyt kun viime keväänä olisin jo heittäny itteni jojon jatkoksi, ei olisi ollut enää yhtään seikkailumieltä jäljellä.

      Poista

Nyt sitä kommenttia!