tiistai 3. syyskuuta 2013

Irkutsk – Olkhon (Huzhir)



Saavuimme Irkutskiin sen 30 min myöhässä ja meillä oli tiedossa, että klo 10 olisi lähtenyt minibussi Olkhonille ja seuraava ehkä klo 14. Oltiin vähän maassa sen suhteen, että oltaisiinko me oikeasti vasta joskus pimeän tultua saarella junan takia. Käppäiltiin kuitenkin asemalta vasemmalle josta kuulemma lähtisi minibusseja sekä raitiovaunuja bussiasemalle. Siellä palloiltua hetken sattui onnenkantamoinen ja sellainen perus pikkurikollisen näköinen verkkarimies huusi meille, että ollaanko olkhonille menossa. KYLLÄ! Hänen vieressä oli kolme venäläistä matamia, jotka olivat myös lähdössä sinne niin äijä tilasi meille minibussin, joka hakisi meidät siitä aseman edestä. Oujee! Ja maksaisi sen netissäkin mainitut 600 ruplaa.

N. 30 min odottelua, sitten minibussin kyytiin. Siellä selviää, että me mennään silti bussiasemalle hakemaan lisää väkeä. Asemalla klo 11 ja kuski ilmoittaa, että lähtö klo 12. Lähdettiin matamien mukana läheiseen kahvilaan ajan tappamiseksi ja siellä oli wifi! Niskat kyyryssä helvetinmoiset datailut siihen kohtaan, harmittaa näin jälkikäteen, että miksei tajunnut silloin jo iskeä jotain Bloggeriin (näin jälkiviisaana, tulevaa postausta ootellen, heh heh). Pian takaisin autolle jolloin huomattiin, että ihmisiä on liikaa, matkatavarat piti järjestellä uudestaan ja sitten vielä jotain bussin kattotelineen asettelua istuimien väliin ja muuta sellasta ”ampukaan mun aivot ikkunaan”-puuhaa. Onnistuttiin lähtemään vain 15 min myöhässä lievästi täyteen pakattuna.

Kaksi tuntia ajoa, 15 min tauko, 2 tuntia ajoa, n. 40 minuuttia lautalla ja sitten vielä 30 min ajoa kylään. Muuten ihan siedettävä määrä, mutta jotenkin tuo pitkä junamatka yhdistettynä autokyytiin, jossa itsemurhakuski painaa kaasua mutkissa ja pöllyttää auton sisälle punaista hiekkaa ei vain napannut yhtään. Sitä koitti vaan istua paikoillaan ja vaipua jonkin asteen transsiin, jotta selviäisi perille ilman muille aiheutettua väkivaltaa.

Kun vihdoinkin päästiin perille ja huomattiin, että tässä ”lomakylässä” ei ole wifiä ja suihkukin on jossain eläinten karsinoiden vieressä, niin teki mieli vaan lähteä samaa kyytiä takaisin. ”Onko tämä nyt tätä?” kaikui mielessä ja epäusko paistoi naamalta. Itketti. Halusin mennä peiton alle ja pysyä siellä maanantaihin saakka. Mitä tällä paikalla oli tarjottavana? Miksi me tultiin tänne? Oliko tämä koko reissu virhe? Mikä ahdistus! Onko matkustaminen taas tällaista paskaa? Pettymyksiä, pettymyksiä ja lisää pettymyksiä. Tippa silmäkulmassa ajattelin Thaimaan rantoja ja niiden helppoutta, kirosin tätä aikaa mikä piti mut poissa tutuilta mestoilta. Kyselin mielessäni, miksi mä halusinkaan tänne alunperinkään. Voi kyynel.

Asia, mikä myös oli alkanut ahdistamaan, oli kaupunkien määrä missä tullaan käymään reissun aikana. Tuleeko niistä yhtä massaa aivojen perälle eikä yhtä enää erota toisesta? Juostaanko me paikasta toiseen ilman että ikinä pääsee fiilikseen ja käteen jää vain kasa paskaa sekä tyhjä lompakko? Mitä oikeasti haluaa tältä reissulta ja mikä on se oma juttu? Oonko sittenkin vain normaali hiekkamanaatti, joka tykkää käristellä itseään auringon lämmössä päivästä toiseen? Ja sitten kun luvassa onkin tällainen yhteensä 7 viikon kaupunkiloma ennen kuin pääsee omaan elementtiin, niin oon hätää kärsimässä ja viiltelemässä jo ranteita auki. Kauheeta, oon toisella puolella maapalloa viettämässä "the time of my life" ja silti valitan. Mutta ennemmin sitä tunnustaa tosiasiat ja päästää itsensä piinasta, kuin yrittää esittää jotain mitä ei ole.

Illan edetessä sitä onneksi tajusi, että ei maailma tähän lopu. Että ehkä nuo fiilikset on ihan ok, kun on matkannut pitkään ja on väsynyt. Ettei aina jaksa olla hymyssä suin ja jotkut jutut vaan sattuu harmittamaan enemmän kuin toiset. Tehtiin hieman suunnitelmia tulevalle ja koska oon tällainen kontrollifriikki niin näistähän mun olo lähti hitaaseen mutta varmaan nousukiitoon. Ehkä se on vaan hyväksyttävä, että jokaista matkalla sattunutta huippua kohti on yhtä syvä onkalo odottelemassa nurkan takana. Mikään ei ikinä mene niin kuin suunnittelee ja se on vaan hyväksyttävä (pienet Kambodia vibat leyhähti tuulessa…).

Onneksi tässä voi hyvin suoraankin jutella toisen kanssa omista fiilareista. Ollaan aina onnistuttu pääsemään yhteisymmärrykseen eri asioista niin, että molemmat on samalla sivulla ja uskon, että matkan edetessäkin löydetään se kultainen keskitie sen suhteen, että molemmat saa revittyä matkasta irti ne omat juttunsa. Ja ollaan jo näin etukäteen annettu toisillemme synninpäästö sen suhteen, että jos jokin ei nappaa niin se ei nappaa, eikä sitä tarvitse tehdä vaikka se olisikin sellainen ”must do/see”- homma. Tehdään meitä kiinnostavia asioita! 

Eli ei muuta kuin hymyä pyllyyn ja eteenpäin!

2 kommenttia:

  1. Ensinnäkin ihania nää sun venäjä/mongolia-postaukset! Mua niiiiin kiinnostaa lähteä tuonne päin seikkailemaan.

    "”Onko tämä nyt tätä?” kaikui mielessä ja epäusko paistoi naamalta. Itketti. Halusin mennä peiton alle ja pysyä siellä maanantaihin saakka. Mitä tällä paikalla oli tarjottavana? Miksi me tultiin tänne? Oliko tämä koko reissu virhe? Mikä ahdistus! Onko matkustaminen taas tällaista paskaa?"

    Heh, tutun kuuloista! Mä oon varmaan maailman paskin reissaaja, koska saan tollasia meltdowneja vähän väliä. Sitten joku kuskaa nenän eteen jonkun jääkylmän mangopirtelon ja elämä alkaa taas hymyillä. Mutta pitäiskö sen reissaamisen aina ollakkaan semmosta ruusuilla tanssimista? Kyllä sitä varmaan vituttaa, jos esim. suunnitelmat heittää häränpyllyä ja ei vaikka pääse jatkamaan matkaa kun on aikonut, saa paskaa paketissa luvatun tilalla tai jotain muuta mälsää. Itseäni inhottaa sellaset tyypit, jotka papattaa että älä sä valita, kun kerta oot siellä reissussa. Jos onnistuu saamaan jonkun tappavan lihansyöjäbakteerin ja makaa jossain papualaisessa heimosairaalassa raajat irtautuneena, kai sitä pitäis vaan hymyillä että "no, oonhan mä sentään täällä reissussa enkä kotona loskassa rämpimässä!" :D

    Joskus on vähän paskoja päiviä - reissussakin. Ja kyllä mun mielestä saa valittaa ja onkin suotavaa avata sitä suuta, sen sijaan että menee sitten koko reissu pilalle kun ei päästele höyryjä pihalle! Intiassa mulla jälleen kerran meni fiilikset jonkun tuntemattoman syyn takia, yritin purkaa raivoani viskaamalla hartioilla olleen huivin maahan.. No, koska se huivi on niin kevyt, niin eihän sitä voinut paiskata, vaan se vaan silleen hitaasti leijaili siihen maahan.. Mua rupes naurattaa ja itkettää samaan aikaan kun ketutti niin paljon, mutta se huivin viskaaminen oli niin hölmön näköistä, että kyllä se elämä alko siitä sitten taas maistumaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, ihanaaa! Ihana kommentti <3 Mä niin mielessäni nään tuon huivin leijailemassa tyynen rauhallisena hiljalleen maahan aivan kuin pilkaten sitä omaa raivo-oloa :D

      Ja mukavaa kuulla, että nää valitukset on vielä ihan ymmärrettäviä, välillä tuntuu, että melkein kaikki mitä kirjotan on valittamista ja itellekin herää jo sellanen olo, et miks mä ees matkustan kun on niin vaikeeta. Mutta sitten taas... Kun se hieno hetki tulee niin se on jokaisen kakkakikkareen arvoinen. Enkä mä ite kestä sellaista, että jos oikeasti kaikki menee ihan päin peetä, että silti pitäisi hymyillä ja olla "ihan ok" jos ei siltä oikeasti tunnu sisältä. Mä räjähtäisin jos joutuisin pidättelemään tunteitani. Reissussa ehkä raskain asia on se, ettei tunteita ja tilanteita pääse pakoon. Jos Suomessa tulee jostain kakka fiilis ja kaikki harmittaa, voi mennä hetkeks vaikka peiton alle, mutta täällä jos sun täytyy hoitaa joku juttu niin sähän hoidat sen vaikka lihansyöjäbakteeri kalvaisi takapuolta.
      Huomaan itsestäni myös sen, että mulla on suuri puute ns. arvostaa hetkeä kun se hetki on läsnä. Mä haaveilen paljon ja mä muistelen paljon, mutta monet jutut jotka tapahtuu NYT, tapahtuu niin nopeasti, etten mä ihan tajua kaikkea. Vasta myöhemmin oon silleen "oo, se oli hienoa".

      Ja niin, kiitos kommentista ja kiitos kuvakehuista! :) Suosittelen kyllä lämpimästi omaa mongiskeikkaa, on se rankkaa, mutta on se hienoa. Ja hyvä kun muutenkin kommentoit, koska en oo jostain syystä aiemmin laittanut blogiasi seurantaan niin pääsin tekemään sen nyt! Ja tässä vielä ennenkuin koulu alkaa niin voisin tutustua sen sisältöön tarkemmin :) Ainakin kävin jo aiemmin vakoilemassa, että harrastit myös thainyrkkeilyä ja ihan Thaimaassa saakka!! Mutta tuun häiriköimään sua sinne sun blogin puolelle sitten :P

      Poista

Nyt sitä kommenttia!