lauantai 7. syyskuuta 2013

Loma lomasta Ulan Batorissa

Päätettiin jo Irkutskissa, että Mongoliassa on pakko pitää pari päivää "lomaa lomasta" ja vaan olla, syödä, levätä, datata ja hoitaa tärkeitä juoksevia asioita pois alta, liittyen joihinkin Suomihommiin sekä myös tähän reissuun. Päätöstä helpotti se, ettei Ulan Bator nyt mitenkään vienyt meidän sydämiä mennessään, kaupunki on neukkukuutioiden ja pilvenpiirtäjien sekasikiö ja tuntuu, että osassa asioista on vieläkin jonkinlaisia saatavuusongelmia. Tai sitten me läpimädät kapitalistit vaan ahdistutaan, kun ei tuttuja merkkejä näy kaduilla (paitsi KFC!).
Meillä oli Olkhonilla noin 30 min aikaa netissä etsiä sopiva majoitus Ulan Batarista ja edullisen hinnan sekä hyvin arvostelujen myötä varattiin huone Mongolian Steppe Guesthouse:sta. Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, tänne löytäminen oli pienen työn ja tuskan takana, ensimmäiset ajatukset olivatkin "minne perseeseen me tultiin?!", mutta kun päästiin omaan huoneeseen, missä oli kunnon suihku, keittiö ja toimiva Wifi niin me oltiin kuin siat mutalammikossa tyytyväisinä röhkimässä. Ja kun uskallettiin astua ulkomaailmaan niin huomattiin, että tämän sijainti (vaikeasta alkulöydettävyydestä huolimatta) oli vallan mainio! Hotellilta pääsi heti tollaselle "pääkadulle" missä oli puljuja ja ruokapaikkoja sekä ihan kulmilla oli suuri "department store", jonka supermarketissa hoituivat kaikki ruoka- ja tarvikeostokset.
Neukkukuutioita parhaimmillaan!
Meidän asunto kolmen ensimmäisen yön aikana.
Kaupoilla on saatavilla paljon Japanilaisia kauneustuotteita. Ravintoloista monet on sitten taas Korealaisia. Mistä johtuu, kuka tietää?


Tässäpä kiiltävälinjaisia pilvenpiirtäjiä ja perinteisiä nomadihattuja!
Loma lomasta ei ole meinannut ihan pelkkää datailuhurmioo. Heti seuraavana päivänä kun saavuttiin piti varata liput Pekingiin. Sehän ei tietenkään ollut mikään yksinkertainen tehtävä, toisin kuin saattaisi olettaa. Meinattiin ensin vaan iskee fyffet tiskiin jossain matkailutoimistossa ja saada liput käteen (taksimatka asemalle ahdisti jo valmiiksi). No ensinnäkin sitä matkatoimistoa ei meinannut löytää mistään. Oletin, että tälläsessa paikassa jossa buukkaillaan hevosretkiä ynnä muita olisi pikkuluukkuja tarjoamassa palveluitaan joka kadunkulmassa. Ei löydetty yhtäkään yli tunnin hortoilun jälkeen. Oltiin jo luovuttamassa ja kävelemässä takaisin hostellille niin huomattiin, että ihan meijän huudeilla olikin yksi. 

Kauheeta kyytiä sinne ja helkkarinmoisen säätämisen jälkeen he sitten ilmoittivatkin, että pitää mennä asemalle. Douh! Kirjoittivat meille kuitenkin aseman nimen mongoliaksi niin saatiin taksi helposti. Asemalla sitten lippuja myytiinkin erillisessa rakennuksessa ja siellähän kävi kovempi vilinä kuin Teuvon raviradalla! Aivan järkyttävän aivoja ja hermoja sulattava tilanne taistella omasta paikastaan lippuluukulla osaamatta sanakaan kieltä. Ja kun vihdoin päästiin luukulle niin ilmoitettiinkin, että pitäisikin olla toisella luukulla. DOUH! Uutta jonotusta sitten vaan kehiin ja kun saadaan liput tilattua niin Kata tajuaa, ettei sillä olekaan tarpeeksi rahaa mukana. Kortilla maksaminenhan ei enää käynyt siinä kohtaa. Douh? Joten mun passi ja liput jäi tädille kun mentiin metsästämään automaattia. Ensimmäinenhän EI toiminut (kuinka yllättävää), joten piti juosta päärakennukseen. Ja sitten taas samaan hullujen jonoon seisomaan ja vikkelänä vaan työntämään rahaa tädille luukun toisella puolella muiden välistä. Vittuun hienovaraisuus ja siisti jonottominen: Mongolian style!

Ja kun pieni ihminen jo kuvitteli, ettei voi tulla enää uusia vastoinkäymisiä saman päivän aikana niin eiköhän meitä sorvata perseeseen oikein kunnolla taksin kanssa. Keski-ikäinen nainen selkeästi näytti kännykällään, että summa on 2000 tugrukkia, mutta kun kauhean ruuhkan takia haluttiin hypätä kesken kyydin pois maksen sen kaksi tonnia niin ämmä alkaakin kiljumaan ja näyttää, että summa olikin 20 000. Joopa joo... Ei muuta kuin rahojen viskaus muijalle ja kyydistä pois kesken ajon keskelle tietä. Onneksi täti ei voinut kruisia nopeampaa (ja pitää meitä vankina) ruuhkan takia. Sitten ei muuta kuin töppöstä toisen eteen ja katoamistemppu ihmisvilinään. Voin kertoa, että tällaisen päivän jälkeen väsynyt matkaaja todellakin vihaa maailmaa eikä halua muuta kuin käpertyä koneen ääreen pepsilasi kädessä.
Kotopuolen asioista suurin jonka sain vihdoinkin hoidettua oli vaihto-opiskelua varten suoritettava orientaatiokurssi. Mullehan se oli sellanen 1 tunnin puristus, sillä pystyin vain copy pasteemaan mun edellisvuoden kirjoitelmat nettiin arvioitavaksi. Pariin piti tehdä jotain sanamuutoksia, mutta kaiken kaikkiaan se oli ohi nopeasti. Jes!

Lisäksi me varattiin hotelli Pekingistä, otettiin selvää junista Kiinassa, varattiin kaikki Japanin hotellit (tässäkin älytöntä säätöä kun yhtäkkiä Tokion kaikki hotellit olikin buukattu täyteen) ja jollain ihmeen munkilla saatiin vielä hyvät todella edullisesti. Buukattiin myös kahden päivän hevosratsastusretki Tereljin kansallispuistoon ja ostettiin tuollaiset "rukous"liinat matkamuistomyymälästä (maksoivat vain 500 t) meidän tulevaa hyvän reissun toivotusta varten.
Täytyy vaan tähän loppuun sanoa, että kun on tietty aikataulu mitä pitää noudattaa (meillä 5 viikkoa) niin eipä sitä jää montaa päivää per kohde. Sitten osa ajasta menee normisäätöihin ja kuljetusten järkkäämiseen ja tiettyjen paikkojen näkemiseen. Ja ihan pakko on varata aikaa sille palautumiselle. Tuntuu, että juuri kun alkaa matkakohde hieman avautumaan niin pitääkin jo lähteä eteenpäin. Ei voi sitten muuta kuin lohduttautua sillä, että aina pääsee takaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!