torstai 19. syyskuuta 2013

SHANGHAI 2. PÄIVÄ: Ystävät Suomesta ja tinkaamisen taide



 
Hienointa kun reissaa on, että muutkin reissaa jolloin muodostuu mahdollisuus tavata tuttuja ihmisiä ulkomailla (Suomessahan ei ole aikaa tavata yhtään ketään). Samoihin aikoihin kun itse viimeisteli omia hommiaan Suomessa, työkaverini sai kuulla muuttavansa tulevan (ja tänään nykyisen) miehensä kanssa Kiinaan 6 kk työkeikalle. He majailevat Kunshanissa, joka on megaluotijunalla vain 18 minuutin päässä Shanghaista.


Joten oli huippua, että he kerkesivät tulla päiväksi Shanghaihin vaikka Jenni oli vasta pari päivää sitten laskeutunut Kiinan maaperälle. Päätettiin suunnata feikkiryönämarketille, joka sijaitsee Shanghai Science & Technology Museumin pysäkillä ja ennen hampaiden iskemistä tiukkaan tinkaamiseen oli hyvä mennä syömään itsensä tajuttomaksi etelä-amerikkalaistyyliseen buffettiin. Joka maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin meidän normaalit riisipöperö-kanatikut kadun varresta, mutta oli mukavaa kerrankin olla ajattelematta rahaa ja tilata mansikka daiquri-drinkki kainaloon samalla kun mussutti ehkä maukkainta naudanlihaa ikinä. Jos joku kiinnostui, niin paikan nimi on Latina, ja se löytyy yllä mainitun metropysäkin liepeiltä (suunnasta ei hajuakaan). Buffa kustantaa 159 yuania eli huimat 20 euroa ja juomat maksetaan päälle.


Feikkimarketissa oli jotenkin sopivasti myynnissä kauhea määrä Superdryn aitoja kopiota. Sain T-paidan 6 euron hintaan (Suomessa 30 e) ja hupparin peräti 12,5 euroon! Ja tästä oon aika saakelin ylpeä. Yleensä mun tinkaamiset menee niin, että ajattelematta yhtään ensin mitä tuotteesta voisi maksaa, kysyn hintaa. Joka on ihan homona liikaa. Josta en yleensä halkaise edes puolia pois vaan asetun jonnekin -50 ja -75 % välimaastoon. Ja suostun vielä yleensä nostamaan tarjoustani jolloin kauppias myy, selkeästi hyvään voittoon ja meikä on iloinen siitä, että sai 50 senttiä alennusta. Jipii!


Mutta juuri tuona päivänä onnistuin kerrankin hallitsemaan tinkaamisen jalon taidon: kysyin aiemmin toiselta kauppiaalta hupparin hintaa ja tarjouskilpa lähti 180 yuanista liikkeelle. Myyjä lopetti tinkaamisen kuitenkin jo 150 tienoilla eikä suostunut tiputtamaan hintaa. Seuraava myyjä antoi hinnaksi kovaakin kovemmat 360 yuania, johon totesin heti, että on vähän liikaa. Naapurin mies möisi 180:llä. Last price, miss! Kirjotan elämääkin suurempaan taskulaskimeen 80. Ooh, you killing me! Ok ok, Last price miss! Tauluun välähtää 250. Lähden käveleen pois ja mies koittaa pitää mua paikoillaan. Last price, last price! Hakkaan tauluun kerta toisensa jälkeen 100. Päätin, että en osta jos en saa tolla summalla. Ei käy! Last price! 100. No more money, sorry. Myyjä nostaa kätensä ilmaan. Ok, come. Ja niin se huppari sujahtaa pussiin ja sadan yuanin seteli sitäkin nopeammin myyjän housun taskuun. YEEAAHHH!! Voittooo! Kerrankin.

Täältä on muuten ihan turha etsiä Adidasta ja Pumaa, tai abibasta ja Tunaa, se juna meni jo! Nykyään sellaista vanhaa kunnon feikkikamaa ei ole enää saatavilla ja myynnissä oleva tavara vaihtelee sen mukaan (kenties) mitä on milläkin hetkellä helppo kopioida. Itkin verta kun en saanutkaan mun kultaraitaista adidaksen hupparia.


Loppuaika me hengailtiin ennen kavereiden junan lähtöä Helmitornin juuressa, kierrellen ostoskeskusta ja tuhlaten vielä lisää rahaa. Ostin mauttomimman juustokakun koskaan sekä totta kai löysin hyvät housut H&M:n alesta. Totta kai. Rahaa paloi kuin entisellä siirtomaaherralla ja mielessäni hoin ei enää koskaan, ei  enää… ainakaan Kiinassa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!