keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Tereljin kansallispuisto osa 3: Hepparatsastusta



Epämääräisesti nukutun yön ja aamupalan jälkeen oli aika vihdoinkin nousta ratsaille. Jiihaa! Tuntuipas poni korkealta vaikka kuvista päätellen se oli pieni kuin mikä. Satulana toimi patjan tynkä ja kaikki muutkin varusteet olivat samaa tasoa, mutta se ei innostusta haitannut yhtään. Meidän oli tarkoitus ratsastaa Tsingis Khaanin patsaalle josta kuski hakisi meidät klo 17 takaisin hotellille. Ratsastus alkoi klo 10.30. Hmm…

Ah sitä onnen ja vapauden riemua kun painaa eteenpäin joka toisella askeleella piereskelevällä hepolla. TSUUH-sanalla sai koniin lisää vauhtia, tosin alussa meillä oli jonkinlainen auktoriteettiongelma kun käytössäni ei ollut riimun tapaista raippaa jolla sai lisää pontta omille tsuuheilleen. Alussa oma meno oli vaappuvaa, kiitos epäergonomisen satulan ja hieman liian alas jäävien jalustimien. Pikkuhiljaa sitä tottui kyytiin ja jossain kohtaa ihan laukattiinkin hiukset hulmuten ja tuulihousut tuulessa liehuen.



Pidettiin ensimmäinen tauko klo 12 ja seuraava joen varressa klo 13.30. Tämän jälkeen oli kuulemma vielä 2 tuntia ratsastusta patsaalle. Meidän hymyt oli jo hieman hyytyneet, samaa tahtia perselihasten jäykistymisen kanssa, ja kun lähdettiin ratsastamaan joen toista puolta sillan ylityksen jälkeen pienen pieniä kinttupolkuja pitkin oli pakko taas tehdä niitä elämän suuria päätöksiä. Onneksi oltiin molemmat samaa mieltä siitä, että kivaa oli, mutta nyt riitti. Puhelimen kautta selitin tilanteen meidän ihanalle hotellin pitäjälle, joka taasen tulkkasi pyyntömme ratsumiehelle. Joka oli se, että ratsastus voisi loppua tähän ja kuski voi hakea meidän jahka kerkiää. Meidän piti palata valitettavasti melkein koko matka takaisin sillalle, mutta sitten hopeisensininen pikku Honda viiletti meitä kohti aroa pitkin tööttäillen ja ah, enpä ole koskaan ollut kiitollisempi nopeasta autokyydistä (myös takapuoli kiitti).



Tässä kohtaa iski sitten se karu totuus päin naamaa. Oltiin aiemmin surkuteltu sitä, että meidän ajalla ei keretty pidemmälle reissulle, mutta oikeasti, millä perselihaksilla?? 5,5 tuntia ratsastusta sai meidät kävelemään vammasesti 2 päivää ja vieläkin on osa lihaksista ihan jumissa. Pitäisi olla ammattimainen hevosmies, että jaksaa viikon hepon selässä. Tässä kohtaa herääkin kysymys, että onko muiden takapuoli ja alaselkä tehty teräksestä sillä eipä netissä kukaan mainitse kuinka rankkaa ihmiskeholle on noin pitkä ratsastaminen, varsinkin kun siihen ryhtyy ihan kylmiltään. Oli ONNI, että aikaa oli rajoitetusti, sillä milläs sitä olisi lähtenyt keskeyttelemään pidempää reissua ja vaatimaan rahojaan takaisin.

Ratsastus ja koko kansallispuisto retki oli aivan mahtava kokemus ja juuri sitä mitä haluttiin. Selvisi myös samalla, että se oli tasan sen mittainenkin kuin mitä me haluttiin. Aikansa kutakin. En mä ollutkaan mikään Taru sormusten herrasta samoaja tai hevosmies eikä musta sellaista tulekaan. Ennen reissua oli puhetta, että jos tykkää tästä niin pitää sitten viimeistään 20 vuoden päästä tulla uudestaan ja olla se viikko aroilla. Retken jälkeen on sanottava, että epäilen asiaa suuresti. Pitäisi harrastaa aika pitkään ja säännöllisesti ratsastusta, että oikeasti selviäisi moisesta vaelluksesta hengissä. Sillä mitä järkeä sinne on mennä hankkimaan peräpukamia ja skolioosi?


Heh, vielä vuosi sitten puhuin, että ollapa siellä kuukausi, ilman puhelinta ja tietokonetta. Elää yksinkertaista elämää eläinten keskellä. Heh heh, heh heh. Nooh, kaikesta voi haaveilla, mutta kyllä ite on niin tekniikan ja helpon elämän pyörteissä pyöräytetty, että tunti ilman sähköä saa juoksemaan pitkin seiniä. Mutta mulla oli Mongoliasta suuri kutina tuolla persuuksissa ja nyt sitä on rapsuteltu. I´m happy.

Reissu:
- Buukattu hotellin kautta (Mongolian Steppe Guesthouse)
- Vain me kaksi mukana kun ei muita saatu
- 2 päivää, 1 yö Tereljin kansallispuistossa
- Reissu 90 $ + ekstrana ratsastus 70 $ (naurakaa siellä partaanne kaikki hc-matkaajat)


Yllättäen netissä oli taas eräjormat ja muut shamaanit vähän nyrpistellen puhuneet noista Kansallispuistoon suuntautuneista retkistä. Olivat liian turistimaisia. Olen ehkä itse niin kermaperse, etten oikein huomannut mitään turistimaista (paitsi totta kai se, että retki on järjestetty) hommassa. Ne alun patsaspällistelyt nyt oli mitä oli, mutta sellaisia nyt on kaikkialla. Perhemajoitus oli mielestäni todella mukavaa, saatiin sapuskat heiltä, mutta muuten he eivät häirinneet meitä millään lailla. Ei ollut mitään showta tai tanssiesitystä saatikka jotain muuta muka hauskaa toimintaa. Eli jos ei itse ole joku ihan hardcore viidakkomies niin voi ihan hyvin mennä järkätylle reissulle kokematta mitään turistiviboja. Paitsi hinnoissa totta kai!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!