maanantai 9. joulukuuta 2013

Hanoi rocks, Saigon shakes



Saigon... shit.

Ja ihan kuulkaas nyt niin kirjaimellisesti. Viimeinen yö Hanoissa meni huonoilla unilla, sillä heräsin kahden aikaan yöllä hirveään oksetuksen tunteeseen. Parit ramppaamiset vessassa eivät saaneet purjoa lentämään ja tyydyin vain kuuntelemaan katkerana naapurihuoneessa oksentavan naisen sulosointuja. Herättyämme aamulla lähtemään lentokentälle oli olo yllättävän normaali ja jopa kolmen päivän ihana korkki perseessä-ummetus sai arvoisensa päätöksen pienen tuuletuksen kera. 

Sitten saavuttiin lentokentälle ja hymy alkoi hyytymään vessassa käymisten tihentyessä uhkaavasti. Sitä jollain hullulla uskolla omaan kestävyyteen päästiin läpi kaikista kentän toimituksista odottamaan boardingia ja asetuimme tiukasti vessan läheisyyteen jotta suoliston kapinointi pysyisi edes jollain tasolla aisoissa.

Päätettiin, että mennään koneeseen viimeisten joukossa, jotta päästäisiin istumaan jo puolivalmiiseen koneeseen. Meidän tuurilla lentokoneelle mentiin kuitenkin bussilla ja meidän bussi jäi tietenkin odottamaan viimeisiä mattimyöhäis-matkustajia. Seisominen kymmenien ihmisten seassa kuumuudessa sai olon niin käsittämättömän huonoksi, että ensin olin varma oksennuksen lentämisestä läheisen vietnamilaisen niskaan, mutta pian alkoi tuttu paine kohota päähän, korvat soimaan ja silmissä sumenemaan. Ei tulekaan oksennusta, meikäläinen pyörtyykin!

Siinä oli sitten elämäni hienoin hetki kun ensin roikuin bussin käsipidikkeessä kiinni ja Juuson koittaessa pitää mua takaa pystyssä, sitten hän joutui taluttamaan mut lentokoneen lastausrappusille jossa mut piti melkein kantaa koneeseen kun en enää nähnyt mitään ja kaikki tahdonvoima meni siihen, että estin itseäni kiljumasta pelkästä ultimaattisen paskasta olosta. Taisin olla hieman kuollut näky kun pyysin koneeseen päästyäni lentoemolta(vai sedältä) lupaa mennä käymään vessassa, lupa heltisi meinaan heti.

Siellä sitä sitten istuin pöntöllä, ripuloin ja itkin samaan aikaan kun konetta valmisteltiin nousua varten enkä ole eläissäni tuntenut itseäni yhtä matkan möyhentämäksi. Toisaalta oli hyvä juttu, että romahdus tapahtui tuossa kohtaa, kun enää ei voinut perääntyä pois ja oli vain kerättävä itsensä kasaan ja kestettävä onneksi vain kahden tunnin lento Ho Chi Minh Cityyn. Ei muuta kuin perse puhtaaks, naama puhtaaks (ehkä tosin toisessa järjestyksessä kuitenkin) ja takaisin istumaan muiden ihmisten sekaan. Tiheiden vessakäyntien ansiosta ainoa asia mikä haisi koneessa paskalle, oli lähellä istuvan vauvan vaipat.

Päästyämme hotelliimme meni ilta mukavasti neljän seinän sisällä kirjaimellisesti paskoen pitkin paikkoja. Ikinä eläissäni ei ole sulkijalihakset sanoneet sopimustaan irti, mutta kai tämäkin nöyryytys on jokaisen kuolevaisen kohdattava elämässään. Terveisin kahdesti housuun paskonut matkaaja.

Juuson nauraessa vieressä taisi karmalla olla sormensa pelissä sillä seuraavana yönä kävi poika pari kertaa oksentamassa ja seuraavat päivät meni perän syöstessä kebablastuja posliinijumalan syövereihin. Hail to Vietnam! Täällä paska haissoo ja balalaika soi!

2 kommenttia:

  1. Eiiii! Kuulostaa kyllä niin tutulta! Aina kun muistellaan reissun kauheimpia hetkiä, nousee molemmilla kyllä ihan ykkösiksi kaikki paskataudit. En pahimmalle vihollisellekaan sellaista toivoisi!
    Toivottavasti ootte jo paremmassa voinnissa. Ja jos jotain positiivista haluaa löytää asiasta, niin tollanen Aasian kakkatauti toimii kyllä hyvin nopeana bikikuntoonkuurina. Tsemppistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heip! Oot kyllä oikeassa tuossa, että tämmöisten kärsiminen ei ole inhimillistä touhua! Selvittiin hyvin kakkamankelista ja meillä se taisi tapahtua vähän liiankin nopeasti meinaan tuosta bikinikunnosta ei kyllä ole hajuakaan! :P
      Täällä reissussa se on kyllä tullut selväksi, ettei koskaan voi tietää mistä se iskee! Meilläkin epäilyksen alla on kehuttu Hanoilainen ravintola jossa käytiin yhteensä kolme kertaa syömässä. Kolmas kerta toden sanoi, todellakin...

      Poista

Nyt sitä kommenttia!