lauantai 7. joulukuuta 2013

Kotimaa kun taakse jäi...


Eilen oli Suomen itsenäisyyspäivä ja vaikka Talvisota-elokuvan katselu jäi pahasti kesken unen vieden matkaajaa kohti yöllisiä seikkailuja, on Suomi ollut viime aikoina paljon mielessä. Koti-ikävää olen kunnolla kärsinyt vain kerran aiemmin, Intiassa kuukauden reissulla jolloin onnistuin olemaan täysin väärässä paikassa väärään aikaan 6 vuotta sitten. Sittemmin kaikki matkat ovat päättyneet enemmän tai vähemmän liian aikaisin, nälän vain kasvaessa matkustamiseen kun itse on jo palannut takaisin omaan pieneen oravanpyörään.

Nyt, kun reissaamista on jatkunut 3,5 kuukautta, on pintaan pulpahtanut vaikeasti hahmotettavia tunteita, jotka eivät kaikki ole olleet mukavia kestää. Tajuttiin pian, että kyseessähän on koti-ikävä ja tämän huomion myötä tilanne on parantunut pikkuhiljaa, mutta vielä on tehtävää, jotta matkaaminen muuttuisi taas puhtaaksi riemun tunteeksi (jos se sellaista meillä missään kohtaa täysin oli, ehe ehe).

Täällä Vietnamissa on nyt kunnolla iskenyt päälle täydellinen väsymys matkustamista kohtaan. Pelkkä huvikävely market-talolle on tuntunut liian voimia vievältä puuhalta ja ensimmäisten "hey mister, wanna buy t-shirt!" huutojen myötä ollaan paettu meidän mukavaan hotellihuoneeseen (jonne raikavat englanninkieliset joululaulut viereisestä ravintolasta klo 8-23). Pari iltaa sitten Juuso kuunteli juutuubelista suomalaisia joululauluja ja pitää myöntää, että kyllä sitä itsekin meinasi herkistyä parin kyyneleen verran ja loppupäivä menikin haikeissa tunnelmissa.

Enpä olisi uskonut kuinka arvoon arvaamattomaan se oma elämä Suomessa nousisikaan. En todellakaan haluaisi nyt palata Suomeen keskellä kauheinta vuodenaikaa itselleni, mutta ne mielen kultaamat ajatukset kodista saa huokauksen karkaamaan huulilta.

Sitä tietää, että tämäkin vaihe menee ohitse ja sitten jatketaan taas hymy pyllyssä (muuten tästä tulee vielä pitkät 6 kuukautta), mutta olen toisaalta hyvin yllättynyt, että nämä fiilikset iskivät jo nyt niin pahasti kimppuun. Eikö me nyt ollakaan niitä suuria seikkailijoita, jotka samoaa viidakossa kokonaisen talven verran? 3 kuukautta ja jo itketään takaisin kotiin? Lähdemmekö me ensi lomalla Teneriffalle?

Tiesin jo oikeastaan reissuun lähtiessä, ettei tämä kokemus tee musta loppuelämäksi juuretonta reppuseikkailijaa, jonka omaisuus mahtuu 15 kg rinkkaan. Tästä pikemmin muodostuisi reissu, joka tehdään koska se "pitää" tehdä, jotta normaali elämä Suomessa (mitä se sitten onkaan) olisi mahdollista. Tämä oli kutina kiveksissä, ja nyt sitä kutitellaan. Olen nyt vain hieman pettynyt siihen, että tämä "kutittelu" saavutti jo tavoitteensa. Välillä kokee hirveitä syyllisyyden pistoja kun miettiessään "vielä 6 kk!" se tulee ei innokkkaalla, vaan helkkarin puutuneella äänellä.

Mun vaihto-opinnot ovat sinänsä sekä kirous, että siunaus. Ja ne on molempia siinä mielessä, että ne pakottaa jatkamaan reissua siihen saakka kuin alunperin on sovittu eikä anna tilaa "luovuttamiselle". Olen kuitenkin myös salaa tyytyväinen, että reissumme toinen etappi on nimenomaan asumista ulkomailla eikä pelkkää matkustamista. Arki on niin niin niiin tärkeää itselle ja tammikuussa on mahdollisuus muodostaa uudet rutiinit, jotka pitävät tämän pääkopan kasassa. Matkailu ei lopu tammikuussa, mutta me vihdoinkin saadaan jonkinlainen viikkorytmi johon sisältyy niin opiskelu kuin vapaa-aika. Ilman työtä on hyvin vaikeaa arvostaa vapaata aikaa. Nyt meillä on sitä ollut yllin kyllin ja kun päivät menevät sekaisin ja omat liikkeet muuttuvat lahnamaisen hitaiksi, tietää, että lomailu on ollut riittävää.

Mulla on ikävä raatamista! Mä haluan kokea saavuttavani jotain! Eteneväni eteenpäin ja nähden töiden tuloksen muotoutuvan ohuen ohueksi seitiksi jolla punotaan tulevaisuuden langat yhteen. Ikuinen suorittaja ei noin vain pääse vanhoista tavoistaan eroon (eikä edes halua!). Oli kyse työstä, koulusta tai harrastuksesta, niistä koetutut onnistumisen tunteet ovat yhtä tärkeitä tyydyttämään sielun haluja kuin matkustaminen, lomailu ja löysäily. Tasapaino järkkyy jos jompaa kumpaa on liikaa. Viime kesänä olin kurkkua myöten täynnä raatamista ja nyt, puoli vuotta myöhemmin, olen uinut liian pitkään tekemättömyyden pehmeissä aalloissa. Tarttis tehä jotain!

Me otetaan nyt loppuaika rennosti ennen Bangkokkiin palaamista. Emme pakota itseämme tekemään mitään mitä "pitäisi" tehdä ja ollaan sallivia tunteitamme kohtaan. Heittäydytään täysin rinnoin löysäilyn hellään huomaan ja piehtaroidaan siinä nämä viimeiset 3 viikkoa. Tammikuussa koittaa tasapainon kausi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!