maanantai 4. elokuuta 2014

Mitä kuuluu?


Minähän aion jatkaa blogin kirjoittamista yhtä innokkaasti kuin aiemmin, juttuahan on vaikka millä mitalla...

Mehän laitetaan meidän asunto kuntoon heti eikä vain jätetä tavaroita johonkin ja vaivuta sohvalle katsomaan telkkaria...

En varmasti tee kesällä yhtään enempää töitä kuin on merkattu...

Me nautitaan vapaa-ajasta ja tehdään kaikenlaisia kivoja retkiä lähelle...



AS IF. En tiedä mikä multivammaisuus on iskenyt itselle kesän aikana, mutta on monia, loppujen lopuksi pieniä asioita, jotka kuitenkin ovat surranneet tuolla mielen sopukoissa ja aiheuttaneet jomottavaa syyllisyyden tunnetta kun aatokset eivät (vaihteen vuoksi) ole menneet kuin suunnittelin.

Tämä kesä on tuntunut eräällä tapaa jonkinlaiselta välivaiheelta missä vaan palloillaan syksyyn saakka ilman sen suurempia resursseja oikein mihinkään. Vaikka on ollut paljon kivojakin juttuja, näin pessimistinä realistina, kun se lasi on ikuisesti puoliksi tyhjä, on loppumaku kuitenkin hieman väljähtänyt.  Olen siis aikalailla valmista kauraa syksyä varten.


Blogin kirjoittaminen

Tämä on itseasiassa asia jota olen jopa vältellyt miettimästä peläten sen syöksevän itseni psykoottiseen hysteriaan. Voiko joku ystävällisesti kertoa, kuinka on mahdollista pystyä päivittämään matkakertomuksiaan matkallaan melkein päivittäin, muokata tuhoton määrä kuvia jokaista kirjoitusta varten ja silti keretä tekemään kaikkea mielenkiintoista päivän mittaan? Kuinka tämä on onnistunut itselläni viime syksyisen matkan aikana? En haluaisi kohdata sitä totuutta, etteikö tämä enää kiinnostaisi, mutta en voi olla myöntämättä, etteikö se palava innostus ja inspiraatio olisi nyt hieman kadoksissa. "Minulla ei ole aikaa", on omasta mielestäni vain oiva tekosyy, jota ei todellakaan tarvitsisi käyttää kun halu kirjoittaa kyllä taikoisi sitä aikaa jostain.

Lisäksi olen myös hieman alkanut pelkäämään kirjoittamista ja keksimään muuta tekemistä niille hetkille jolloin aikaa oikeasti olisi. Omat kirjoitukset tuntuvat niin väkinäisiltä ja huonoilta, että ahdistaa suoltaa pakolla tekstiä eetteriin. Kuten joku viisas mies on joskus sanonut "If you have to force it, it´s probably shit." Pitäisi pystyä vain olemaan ja odottamaan tämän luovuuden kuoleman ohimenemistä, mutta kyllähän se nakertaa!


Asunnon sisustaminen

Me tiedettiin jo heti alussa, ettei meillä tule olemaan tuhotonta nippua rahaa laittaa asunnon ulkonäköön alussa. Ja lohdutettiin toisiamme sillä, että rakennamme niin hyvän version kuin mahdollista niillä eväillä jotka on jo annettu. Vaikka paljon tavaraa olikin jo valmiina niin tuli aikamoisena järkytyksenä mitä kaikkea vielä pitäisi olla. Koti on itselle se niin sanottu turvapaikka ja pesä, kolo joka ravitsee sieluani ja jossa voi hengailla pyjama päällä päiviäkin putkeen. On siis tärkeää henkisen viihtyvyyden kannalta, ettei kotiin tullessa heti ensimmäisenä ala päässä jomottomaan suoni kun tavarat on levällään tai ihan oudoissa paikoissa. 

Tässä kesän puolivälissä kerkesi jo tulemaan sellainen puutuminen, ettei enää edes jaksanut välittää. Istuutui joko koneelle pimeään työhuoneeseen (lamppua ei olla vieläkään saatu paikoilleen by the way) tihrustelemaan näyttöä tai meni makaamaan entisen valkoisen sohvan päälle olkkariin (emme ole vielä saaneet testattua pesuainetta jonka ostimme valkoisia päällisiä varten) tuijottamaan tv:stä Netflixiä (siihen me tosin hassattiin muutama satanen heti ekalla viikolla. Siis telkkariin, ei Netflixiin). Tai lähti viikon ainoana yhteisenä hetkenä kiireellä ruokakauppaan miettimään safkaa seuraavalle viikolle ja kotona koitti tunkea tavarat sekaiseen jääkaappiin ja kuivakaappiin jotka oli järjestetty vähämielisten logiikalla ihan sekaisin. And life goes on...



Työ, työ, työ

Kun ei ole töitä, se on huono juttu. Kun on töitä, sekin on huono juttu. Ikuisuusvalittaja keksii kyllä valituksen aiheet. Nyt kun työharjoittelukuviot ovat alkaneet selkiintyä heinäkuussa, on tullut selväksi jo, että syksy eletään niin sanotusti nälkäkuoleman partaalla. Tämähän on tietenkin sijoitus tulevaisuuteen, mutta eipä se silti nyt mieltä lämmitä. Juuri kun julistin penninvenyttelyn päättymistä, on siihen palattava uudestaan. Eli töitä on paiskittu ja paiskitaan vielä tämä kuukausi keräten edes vähän murusta rinnan alle pitkää talvea varten.

Lisäksi olen tehnyt sellaisen normielämän havainnon, että sekalainen vuorotyö ei vain ole juttuni. Jos työaika vaihtuisi viikottain, kaikki olisi ok. Jokaisen päivän kohdalla vaihtuvat työaikataulut saavat mulle vain aivokasvaimen aikaan. Kun vielä viikonloput saattavat olla vaikkapa ke ja to niin eipä siinä paljoa päästä vapaapäivien fiiliksiin. Aah, se ikuinen dilemma elämässä: töitä pitää tehdä, jotta saa rahaa elämiseen, mutta jos elämä menee töissä niin mitä sillä rahalla edes enää tekee? Välillä tulee olo, että oma arki on yhtä major failurea. Missä se sielun rauha ja tyyneys? Missä hitaat aamut ja auringon paiste seinällä?
 


Se kuuluisa vapaa-aika

Mikä se taas olikaan?


Kuten kaverini kirjeessään osuvasti kirjoitti: Onko elämä oikeasti tätä? 

2 kommenttia:

  1. Olikos se tämä sitä tajunnanvirtaa? :D Tuo työhomma kuulostaa just siltä miltä se itestäki tuntuu. Nyt kun niitä on (kesätöitä ei pitänyt olla ja ahdisti) niin tuntuu että on liikaa eikä ehdi tehdä mitään. Sitä mitä pitäisi tehdä olisi opinnäytetyösuunnitelma mutta olen kirjoittanut vain blogia. Valintoja valintoja... Ja kämpän sisustaminen ei koskaan ole hukkaan heitettyä aikaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moneen, moneen otteeseen muokattua tajunnan virtaa! :D

      Valintoja nimenomaan! Itsellä on nykyään päiviä jolloin ei edes saa konetta auki. Tämä jos mikä on huolestuttavaa x) Mutta pitäiis olla myös sitä armollisuutta itseään kohtaan, kaikkea ei voi vaatia tapahtuvaksi heti.

      Sisustamine on ollut kyllä nyt mukavaa ja siihen tuhlattu aika ei tunnu ollenkaan tuhlatulta kun näkee ne "saavutukset" samalla. Kenties vielä joku päivä työhuoneessakin on valo! x)

      Poista

Nyt sitä kommenttia!