keskiviikko 30. syyskuuta 2015

KULTAA JA BLING BLINGIÄ


Kyseessä tottakai Pietarin Talvipalatsi! Vielä sataman alueella hellinyt kevätaurinko katosi teille tietymättömille ja taivaallisen tilan valtasivat maailmanloppua enteilevät tummat pilvet. Päätettiin siis kaverin kanssa hyödyntää mahdollinen sadepäivä parhain päin ja suunnattiin heti Talvipalatsia kohti. Meidän hotellilta oli matkaa kenties 3 km joka meni mukavasti Neva-joen rantaa pitkin. Oltiin lippuluukuilla siinä klo 11 aikoihin ja silloin ei väkeä ollut vielä hirveästi, jonotettiin ehkä minuutti.


Kaikille köyhille opiskelijoille kova vinkki: vilauttamalla omaa opiskelijakorttia, saa lipun talvipalatsiin ilmaiseksi. Säästöä runsaat 12 euroa! Talvipalatsissa oli yllättävän tiukat turvatoimet; laukut läpivalaistiin eikä museoalueelle saanut ottaa juomapulloja mukaan. Vedettömyyden toisaalta ymmärtää, mutta oli kyllä mälsää kulkea monta tuntia kuivin suin pieni migreeninpoikanen ohimoilla jyskyttäen. Onneksi vedet ja takit sai jättää narikkaan ilmaiseksi.


Meillä ei mitään tarkkaa suunnitelmaa palatsin läpikäymiselle ollut ja koitettiin kartan kanssa vain suunnistaa luontevasti kerros kerrokselta myötäpäivään. Ihmisiä ei ollut paljoa liikkeellä joten eteenpäin pääsi aika vauhdikkaastikin. Yksi huone jonka odotin näkeväni on allaolevassa kuvassa oleva muotokuva"halli", jonka muistan etäisesti kun viimeksi vierailin Talvipalatsissa 15 vuotta aiemmin. Silloin se vaikutti tosin paljon kolossaallisemmalta ja seinän väri oli muistaakseni tumman vihreä. Aika kultaa muistot ja seinän värikin vaihtuu mukana!


Sellainen "hauska" yksityiskohta teille lukijoille: isoisäni työskenteli Talvipalatsissa vartijan hommissa Neuvostoliiton aikana. Muistan pienenä kun mummolla ja papalla oli lukuisia taidekirjoja, korttisettejä ja muuta pientä tavaraa, joka oli mitä luultavammin Talvipalatsin museokaupasta lähtöisin. Täytyy kyllä todeta, etteivät mitkään pöllöimmät puitteet työpaikalle.


Ystävääni kiinnosti enemmän uudempi taide, jonka perään kyselin yhdeltä museomummolta (joka huoneessa oli oma "valvoja"). Impressionismin jalanjäljillä meidät ohjattiin Talvipalatsia vastapäätä olevaan keltaiseen taloon jonne ystäväni pääsi samalla lipulla ja meikäläinen kävi vilauttamassa opiskelijakorttiaan ennen uuden ilmaisen lipun saamista. Lopulta aikamme hortoiltuamme saatiin kuulla, että suuntauksen tilat on remontissa ja ne avataan vasta seuraavassa kuussa. Jahas. Löydettiin kuitenkin yksi suuri alue jossa oli 1860-luvun taidetta ja se oli taas mun mieleen, kun pääsi kuolailemaan pukuhistorian antia niin maalauksin kuin aidoin vaattein. 

Museoitiin yhteensä ehkä kolmisen tuntia mikä oli meille sopiva aika siihen, etteivät aivot vielä täysin puuroutuneet ja mielenkiintoa riitti huoneissa kävelyyn. Joskus sitten kun on aikaa (eli eläkkeellä ehkä) olisi hienoa opiskella jotakin taidehistoriasta ja näin saada vähän enemmän irti myös tällaisista museokierroksista.  Talvipalatsiin voisin kuitenkin mielelläni tulla uudestaan sillä sen valtavuuden vuoksi näkemistä riittää monellekin kerralle.

Myös Veera kirjoitti osuvasti omasta päivästään Pietarissa, joten sieltä löytyy pari hyvää vinkkiä mitä muuta kaupungissa voi nopealla aikataululla tehdä!

Kuva turisteista ottamassa kuvaa Da Vincin Madonnasta ja Jeesus-kikerosta.

Myös Palatsiaukio on hieno nähtävyys itsessään.

lauantai 26. syyskuuta 2015

A:N PAPERIT, TOTTAKAI!

Kun sitä nohevana tulevana sotalordina lähtee tulostelemaan Puolustusvoimien hakemuslomakkeita vapaaehtoista asepalvelusta varten, törmää väistämättä Lääkärinlausunto terveydentilasta - paperiin joka pitää olla lääkärin täyttämä ja allekirjoittama ja muistaakseni maksimissaan 3 kk vanha.

Kun omaan pieneen kuuppaan ei enää mahtunut ajatusta, että elämä jatkuisi hakematta, päätin  laittaa samantein hihat heilumaan ja eikun lääkärinaikaa varailemaan. Kuitenkin tiedossa oli jo, että Uudessa-Seelannissa tulee vietettyä aika X joulu/tammikuussa niin ei viitsi näitä hakuhommia jättää viime tippaan eli helmikuulle, koska silloinhan tunnetusti alkaa hommat kusemaan jos kiirettä pukkaa.

Vaihtoehtoina lääkärille olivat koulun kautta (AMK tai tietty yliopisto), työterveyden kautta tai suoraan yksityiselle. Jotenkin se koulun työterveys tipahti pois kun en siellä ole kuin jossain alkutarkastuksessa käynyt. Työpaikan työterveyteen soittelin ja kyselin hintaa tälle todistukselle sillä työpaikkahan ei sitä maksaisi never ever (ainakaan tuo oma, haha), mutta kukaan ei oikein osannut sanoa mistään mitään (Mehiläinen sucks for life) ja kun vielä olisi pitänyt mennä käymään siellä meidän virallisella työterveyslääkärillä niin totesin vaan, että parempi mennä suoraan yksityiselle. Mulla oli jo pieni trauma tuosta työlekurista, sillä en tullut sen kanssa yhtään toimeen ja nainen olisi varmasti laittanut papereihin jotain sen suuntaista kuin "epävakaa psykoottinen nainen, ei kelpaa palvelukseen", sen verran olin hajoillut sille töihintulotarkastuksessa.

Mun edellisen työpaikan työterveyden hoiti Terveystalo ja siitä puljusta ei kyllä ole mitään huonoa sanottavaa (tai sitten meidän työpaikalla vaan oli maailman kattavin sopimus heidän kanssaan). Niiden nettisivuilta onnistuin suoraan etsimään kohdan, missä varattiin aika vapaaehtoisen asepalveluksen lääkärinkäyntiä ja -todistusta varten. Tampereen keskustan toimipisteessä vain yksi lääkäri teki näitä ja ajat olivat taasen niinkin ihania kuin klo 9-13.30 välillä, joten otin tuon myöhäsimmän ajan kera muutaman miinustunnin töistä.

Lääkärissä olin noin puoli tuntia. Aika haipakkaa vauhtia paperia täytettiin ja suurin osa tiedoista meni sen mukaan mitä itse sanoin. Audiometritutkimusta ei tehty vaan lääkäri luotti siihen, että kuulo oli normaali vuonna 2011 tehdyn koulutarkastuksen mukaan (se olisi muuten maksanut mansikoita). Näkö katottiin ja eka olin varma et nyt kustaan homma koska jotenkin oon aina kokenut, että näkö ei oo parhain, mutta paskan marjat, ne pienimmätkin E:n käppyrät löysi oikean suuntansa vaikka silmiä peittäessä piti hetken aikaa siristellä että näki yhtään mitään.  Lisäksi mitattiin verenpaine, joka oli hyvä ja nakuiltiin sen verran, että selkärangan vääntymisiä joka suuntaan katsottiin ja mentiin kyykkyyn sekä kuroteltiin varpaisiin. Värinäkö testattiin eikä siinäkään ilmennyt ongelmia. Kaikki siis bueno.

Samalla lääkäri vähän kyseli, että mitä harrastuksia itsellä on, milloin haluaisi aloittaa ja oliko jo jotain toiveita palveluspaikan suhteen. Totesi vain, että kaikki on loppujen lopuksi omasta päästä kiinni, sillä suurin osa keskeyttää nimenomaan henkisistä syistä johtuen (tämä tosin pätee kenties enemmän miehiin kuin naisiin) ja että kestävyyttä vaan harjoittelemaan niin paljon kuin voi. Kuulosti tyytyväiseltä kun kerroin mitä meinasin talvella reenailla. Sanoi lopuksi, että hyvässä lihassahan mä olen ja kun kestävyyttä reenaan niin ei pitäisi olla mitään ongelmia. Ja A:n sieltä papereista ruksasi, jihuu!

Tämä herkku tuli kustantamaan 75  euroa, mutta rahaahan on niin per... Aika pieni tippa meressä kun miettii mitä kaikkea muuta pitää vielä maksaa, että palveluksen edes aloittaa (varusteluhoro tässä moi) saatika sen aikana (oi, asuntolaina!).

Ehkä oli vähän tyhmää sressata sitä, että saako sieltä terveen papereita pihalle kun ei oikeasti ole mitään vikaa, mutta hei, pitäähän se verenpaine jollain tyylillä saada nousemaan ja stressitaso pidettyä korkealla...


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

PIRUNLINNA



Vielä kun kesää oli jäljellä kunnostauduttiin työkaverin kanssa ja huristeltiin tässä Tampereen lähistöllä sijaitsevaa Pirunlinnaa katsomaan. Paikka sijaitsee n. 15 km päässä Tampereen keskustasta Kuljun Kartanon, paikallisen kyläkaupan, lähellä. Kylttejä seuraamalla pääsee hyvin perille ja ne ovat kyllä tarpeen sillä loppupäässä tuntui, että oltiin jo yksityisillä mailla kun piti talsia heppatilan läpi ihan muinaismiehinä. Viimeisimmän aitauksen kulmasta lähti polku pöpelikköön ja "rankka" n. 1,5 km vaellus saattoi alkaa.



Suurta sielun tuskaa tuotti Pirunlinnan alapuolella levittäytyvä puolukkasato. Maa oli punaisenaan marjoja ja niitä pystyi noukkimaan yhdellä nipsaisulla kourallisen. Meillähän ei mitään kippoja ollut mukana sillä ei tullut pieneen päähänkään, että samalla voisi marjastaa. Hotkittiin suuhumme edetessämme niin monta marjaa kun pystyttiin ja samalla jouduttiin hirvikärpästen hyökkäyksen alle. Ehkä omista heikoista eräjormakokemuksista kertoo se, että tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni kun kohtasin hirvikärpäsiä. Oon aina miettinyt, miksi ihmiset kammoaa niitä niin paljon, mutta nyt kun sai itse taistella niiden pienten perkeleitten kanssa, liityn kyllä hirvikärpäsvihaajien sakeaan joukkoon. Pahinta oli ehkä se vainoharhaisuus joka kalvoi hyökkäyksen jälkeen, meinaan aika pitkään mikä tahansa sipaisu tai kutina iholla aiheutti järkyttävän epileptisen raajojen vispaamisen kun pään sisällä ääni kiljui "hirvikärpäsiä, hirvikärpäsiä!!!"


Wikipedia osaa kertoa, että Pirunlinna on luultavasti merovingiajalta, eli n. 800 jaa., peräisin oleva muinaislinna. Paikalla on nähtävillä noin 100 metrin mittainen kivivalli (yläpuoleinen kuva), joka vielä aikoinaan oli miehen korkuinen. Paikalla on myös kaksi luolaa. Toinen, tunnetumpi on Pirunkirkoksi ristitty luola josta on löydetty kivikaudelta peräisin olevia piikivisiä nuolenkärkiä. Nyt sinne oli kyhätty eräällä tapaa hyvin häiritsevä Anime-aiheinen alttari (wtf?).

 

Toisesta luolasta me kuultiin paikalla olleelta mieheltä, joka oli lukenut siitä netissä ja yritti kovasti paikallistaa luolan suuta. Me näppärinä muijina Googletettiin myös kyseisen luolan infot ja lähdettiin sitä etsimään blogissa olleen kuvan perusteella. Tämä luola oli oikeasti jo aika hardcore, luolan suuaukko oli todella pieni ja suoraan kallion päällä. Siitä piti laskeutua eräänlaiseen eteiskäytävään josta lähti toisesta sivusta aukko vielä syvemmällä sijaitsevaan onkaloon. Piti käyttää aikamoisia kissanainen-liikkeitä, että sai velmuiltua itsensä täysin säkkipimeään tyhjyyteen, mutta perillä olikin aika tilava noin 2 metriä korkea tila. Tästä tilasta lähti vielä tunneli jonka päätä emme kännykän taskulampusta huolimatta nähneet ja jossain lukikin, että tästä olisi mahdollista päästä vielä kallion läpi ulos. 

Olin kyllä aika ylpeä ittestäni, että uskalsin luolassa käydä sillä pelkkä ajatus kallion sisään jumiin jäämisestä saa niskavillat nousemaan pystyyn. Asiaa ei auttanut myöskään se, että luolaan oli pakko mennä peruuttamalla ja vain jaloilla tunnustella mihin voisi painonsa laittaa kuvitellen mielessä ne kaikki ötökät, hämähäkit, epämuodostuneet ihmiset ja muut epämääräiset asiat jotka siellä odotteli viatonta tutkimusmatkailijaa. HYI!





PS. Blogitauko edelleen pitää, mutta näköjään sitä on hyvä välillä jotain muutakin kirjoitella kuin sisäisen viestinnän teoriaa, niin ei aivot sula pois. Aikataulu on tiukka (mitäs laiskottelin koko kevään) ja tuloksia pitää tulla tasaisesti muuten itkettää vuoden lopussa.

tiistai 15. syyskuuta 2015

MITÄ SITTEN TEHTÄISIIN?

Tiedättekö sen hassunhauskan lumipalloefektin joka alkaa esimerkiksi jostain hyvin pienestä, melkein olemattomasta asiasta? Kaverille heitetty vitsi, turhautuneena huudettu mouho, työpaikkalounaan poliittinen katselmus (meidän osastolla harrastetaan näitä, parasta!) ?

No siitähän se sitten lähti ja kasvoi kasvamistaan vain.

Nimittäin päätös hakea naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Vielä kun se on mahdollista, sillä ikänakki napsahtaa ensi vuonna ja sen jälkeen moisille ajatuksille voi heittää hyvästit ikiajoiksi. Kunnon syyt hakemiselle ovat tietenkin paljon syvemmällä kuin ohimennen heitetyssä jutussa, mutta niihin voi palata sitten joskus myöhemmin. Niistähän saisi kirjoitettua kunnon esseen!

***

Heille, jotka prosessista eivät tiedä: nainen voi hakeutua asepalvelukseen joka vuosi aina 1.3 saakka. Tämän jälkeen on yleensä huhtikuussa valintatilaisuus, "kutsunnat", ja palvelukseenastumismääräys (kotoisasti inttitermistöllä PAM) tipahtaa toukokuun aikana noin suurinpiirtein.

Meikäläinen on tyylikkäästi ihan helvetin ajoissa liikkeellä, mutta koska vuoden vaihteessa on reissu tulossa niin en halua jättää hakemuksien täyttelyä viime tippaan sillä säheltämisen vaara on aina olemassa ja vaanimassa nurkan takana. Nyt on siis hakupaperit jo tulostettu ja maanataina kävin lekurissa hakemassa ne A:n paperit joita monet pojat ah, niin kammoaa ja joista monet tytöt taasen näkee painajaisia, ettei niitä saisikaan. Parin viikon sisällä on tarkoitus laittaa kaikki postiin ja sitten vain odottaa.

***

Mä oon tässä tuskissani pyöritellyt päässäni sitä, että aloitanko uuden blogin aiheesta tähän rinnalle vai kirjoitanko röyhkeesti inttujuttuja matkajuttujen (niiden olemattomien viimeaikaisten kirjoitusten, haha) sekaan? Miten ylläpitää kahta eri blogia kun ei tätä yhtäkään saa toimimaan elämän liitäessä eteenpäin? Ja pienoisen facepalmin jälkeen totean itselleni, et mitä hittoo tällaistakin kakkaa mä mietin? Jos sitä innoissaan edes jotain tekstiä saa suollettua johki niin anti palaa vaan! (Näin mä tän asian näen.)

Tästä prosessista on kuitenkin pakko purkaa omia aatoksiaan jonnekin, koska muuten päässä posahtaa verisuoni, joko liiasta innostuksesta tai paniikista. Toisaaltahan armeijaan meneminen voidaan nähdä eräänlaisena matkana, niin henkisellä tasolla (kaikki ihmisenä kasvaminen ja muu blaablaa) kuin myöskin konkreettisesti, sillä palveluspaikasta riippuen sitä saattaapi majailla jopa kokonaisen vuoden jossain aivan uusilla huudeilla Suomessa. Kotimaan luontomatkailua parhaimmillaan siis, haha! Istuu blogin teemaan kuin nyrkki silmään. 

Itseä myös jollain tasolla innostaa ajatus siitä, että voi oikeasti vain kirjoittaa. Ei tarvitse muokata jokaista kirjoitusta varten sitä kuvaorgasmia tähän ruudulle. Se on meinaan ollut suurin hidastaja viimeaikoina tässä blogihommassa, kuvien ainainen muokkaaminen, siirtäminen ja lataaminen. Kun ei jaksa. Kun itse oikeasti haluaa nimenomaan kirjoittaa.

Että jos se sellainen ajatusten virtaa ja vanha kunnon "rakas päiväkirja"-meininki olisi ok hetken aikaa?