torstai 28. tammikuuta 2016

AUCKLAND, MELKEIN MUTTEI IHAN


Kahden päivän matkustamisen jälkeen me oltiin vihdoinkin perillä! Maailman toisella laidalla. Eka fiilis oli se, että ostan lennot takaisin Suomeen sillä eihän tässä ole mitään järkeä! Alkutalvesta koettu pieni työuupumuksen poikanen vielä roikkui perskarvoissa kiinni ja sekotti päänuppia. Samoin ihan jäätävä aikaerorasitus, jonka ansiosta tipahdin sänkyyn klo 21 jälkeen ja heräsin kolmelta yöllä pyörittelemään peukaloitani. Meidän hostelli sijaitsi Karangahape roadilla, tuttavallisesti kutsuttuna K-roadilla, jossa oli paljon second hand shoppeja ja etnisiä ravintoloita. Mukavan oloinen paikka, mitä nyt piti kiivetä pääkadun mäki ylös aina hostellille mentäessä ja sehän oli ihan hiton rankkaa ihmiselle, joka ei ollut taas liikkunut koneen äärestä kolmeen kuukauteen.


Alkufiilis Uudesta-Seelannista, tai oikeastaan pitäisi sanoa vain että Aucklandista, oli hieman hämärä sillä mistään ei saanut oikein otetta. Oli palmua ja joulupukkia, länkkärielokuvista tuttuja taloja (mun mielikuvissa) ja kiiltäväpintaisia businesskomplekseja, aurinkoa ja viimaista tuulta. Vähän kuin Suomi kesällä, muttei kuiteskaan. Vähän kuin Sydneyssä, mutta ei kuiteskaan. Sitä katseli ihmisiä ja ajatteli, että tuossakin ne nyt vipeltää töihin, ihan samalla lailla kuin Suomessa 16 000 km päässä.


Aucklandissa olo meni pääasiassa yleiseen ihmettelyyn ja muutamiin kävelyretkiin keskustassa ja kaksi yötä kaupungissa meni hujauksessa. Kun sekainen olo alkoi helpottua (aikaerosekoomuksesta pääsin eroon kuitenkin vasta viiden päivän jälkeen) sitä alkoikin jo kokea orastavaa innostusta tulevaa kiertomatkaa kohtaan. 15.12 tiistaina kävelinkin Oakleyn liikkeen eteen Aucklandin pääkadun varteen odottelemaan vihreää Kiwibussia vielä täysin tietämättömänä siitä kuinka mahtavaksi Uuden-Seelannin matka vielä muodostuisikaan. Sweet as niinkuin paikalliset sanovat!

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!