sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

KUKA, MITÄ, HÄH




Nyt kun blogi muuntautuu lennosta inttiblogiksi niin ajattelin, että voisi olla hyvä aika kerrata kuka täällä näitä juttuja raapii kasaan teidän iloksi ja kiusaksi. Blogia kun on kirjoitettu jo vuodesta 2011 niin ei hullukaan sopivalla lääkityksellä ala lukemaan kaikkia noita horinoita läpi.

Olen juuri 29 vuotta (kääk) täyttänyt tamperelainen joka aloittaa oman vapaaehtoisen asepalveluksensa 4.7.2016 Parolannummella. Alokaskyselyn toiveissa ruksasin coolisti haluavani reserviupseerikouluun ja p-kauden sijoituspaikaksi jääkäritykistörykmentin. Ainahan saa haaveilla.

Blogia aloin pitää vuoden 2011 lopussa aikeena raportoida omia edesottamuksia opintojen ja nimenomaan vaihto-opintojen saralla. Samalla tuntui luontevalta kirjoittaa omista reissuista, liittyiväthän nekin vahvasti ulkomailla haahuiluun ja loppu onkin historiaa. Sen laadukkuudesta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta omana kiintotähtenä on ollut pyrkimys pitää teksti elävänä ja aitona turhia kaunistelematta sekä harjoittaa huumorin valistuneinta muotoa eli itseironiaa. Tämä on vakaa aikomus myös tulevaisuudessa omasta palveluksesta ja sen herättämistä ajatuksista kirjoittaessa.

Kun ikää on jo melkein saman verran kuin Jeesuksella, lienee osuvaa listata tähän hieman mitä elämässään on puuhaillut. Myöhemmin voi omaa päätöstä hakeutua vapaaehtoiseen asepalvelukseen peilata tähän kontekstiin ja todeta vain lopuksi että mitä paskaa. 

Valmistuin vuonna 2006 vaatetusalan artesaaniksi ja samana vuonna pistin vielä oman toiminimeni pystyyn. Moni tuntuu yllättyvän kun kuulee, etten ole käynyt lukiota (olenhan niin fiksu ja filmaattinen), mutta koin nuorena vahvasti olevani tekijä, en pänttääjä. Mulla oli oma nettivaatekauppa jonne suunnittelin ja ompelin vaatteita sekä valmistin myös mittatilaustöitä asiakkaiden toiveiden mukaan. Tein töitä yrittäjänä sivutoimisesti aina opintojen tai ansiotyön ohella. Lähdin myös opiskelemaan jalkinealaa heti seuraavana syksynä, mutta jaksoin roikkua kuolevalla alalla 1,5 v ennen kuin iskin pillit pussiin ja lähdin kuukaudeksi etsimään itseäni Intiaan. Intiassa olo oli suurta shokkiterapiaa joka traumatisoi idealistisen 20-vuotiaan. Sillä matkalla ei mitään suuria oivalluksia tullut elämästä tahi itsestä, eikä matkailukärpänenkään vielä purrut kunnolla.

Tämän jälkeen oli vahva fiilis siitä, että nyt mennään duuniin ja tienataan rahaa. 2008 vuoden lopussa pääsinkin logistiikkakeskukselle varastotyöntekijäksi ja siellä olen kirjoilla vielä tänäkin päivänä, mikä on eräällä tapaa todella lohduttavaa, mutta samalla hieman säälittävää. Monkey see, monkey do - hommia hakatessa täyspäiväisesti meni muutama vuosi ja syksyllä 2011 aloitin opinnot Tampereen Ammattikorkeakoulussa liiketalouden koulutusohjelmassa. Ajattelin sen olevan fiksu jatkumo oman yritystoiminnan näkövinkkelistä. Opintojen aikana suoritin vaihto-opinnot Bangkokissa opiskellen kansainvälistä johtamista ja markkinointia. Rustasin kasaan myös monitieteisen sivuainekokonaisuuden yliopistojen yhteisessä Aasia-verkostossa.

Ennen vaihtoa ehdin olla naapurimaamme sinikeltaisessa sisustuspytingissä töissä puolisen vuotta ja sain sieltä töitä myös palatessani takaisin Suomeen. Opintoihin kuuluva harjoittelu ja opinnäytetyö on myös rustattu kyseiselle firmalle. Yhteensä noin 2,5 vuoden aikana kerkesin toimimaan niin myynnin, hallinnon, logistiikan kuin sisustuksen puolella kunnes uudet tuulet (eli sopimuksen loppuminen ja totaaliketutus) veivät mukanaan. Valmistuin liiketalouden tradenomiksi joulukuussa 2015 ja sillä paperilla ei ole voinut edes pyllyään pyyhkiä. 

Tällä hetkellä opiskelen Tampereen yliopistossa politiikan tutkimusta ja haluaisin suorittaa maisterivaiheen rauhan- ja konfliktintutkimuksen parissa. Tai oikeastaan myös kv-politiikka ja valtio-oppi käyvät kunhan pääsee tutkimaan sotia, haha. Kävin nyt kevään aikana kansalaisopiston arabian kielen tiiviskurssin ja halu olisi jatkaa kielen opiskelua myöhemmin. Myös Lähi-Idän tutkimus kiinnostaa, samoin MPKK:ssa olevat sotatieteen kurssit. Kyllä opiskeltavaa riittää!

Mitä muuta mun elämässä on opintojen ja töiden lisäksi? Vapaa-aika on hieman tuntematon käsite ja jos sitä löytyy niin yleensä muutun manaatiksi joka ei poistu edes kotoaan kuin vain ruokaa hakeakseen. Mussa ei taida olla kuin vain On - Off - vaiheet. Matkustaminen on ollut oma harrastus (vaiko elämäntapa) viimeiset 6 vuotta ja tällä hetkellä on 35 maata/aluetta käytynä läpi (mikä ei tietenkään ole ihan älyttömän paljon, mutta on se nyt jotain). Blogin myötä tietenkin kirjoittaminen ja valokuvaus ovat myös harrastuksia, mutta enemmän sellaisella kieli poskella/mennään fiiliksen mukaan - mentaliteetilla. Lukeminen on kivaa ja kirja hakkaa elokuvan useimmiten 6 - 0. Olen aikamoinen piilonörtti ja tykkään fantasiasta ja sci-fistä ja köh köh, olen joskus muinoin pelannut jopa WoW:ia. Ompelen myös edelleen, mutta vain harrastusmielessä kavereille ja tutun tutuille. 

Myös liikunnassa seilaan raivoreenaaja/limusipsidippi-otuksen välillä. Aikuisiällä aloin harrastaa kunnolla liikuntaa vasta joskus 21-22 - vuotiaana kun löysin tankotanssin ja liikunnassa oli vihdoinkin jotain muutakin järkeä kuin vain hikoilu ja piina. Tanssin myös reggaetonia ja hip hopia parisen vuotta. Myöhemmin kuvioihin astui  Muay Thai, mutta vaihto-opintojen vuoksi manatoiduin taas pariksi vuodeksi kunnes aloitin thainyrkkeilyn uudestaan 2015 keväällä. Sekin jäi kun syksyn piti painaa töitä ja opparia samaan aikaan ja vasta tammikuussa aloin juosta ja käydä pumpissa intin vuoksi. Omalle mentaliteetille ei sovi liikkuminen vain paremman perseen vuoksi vaan myös liikunnassa on ihanaa oppia jotain uutta. Hyvä kunto tulee sitten kaupan päälle. Liikunta myös mahdollistaa sen, että mäkkärissä voi käydä koska haluaa ja perjantaikebab on hyvä juttu.

Omaa luonnetta on ehkä vaikeinta kuvailla, vielä kun on aivan jäätävä tuuliviiri. Saatan olla välillä todella sosiaalinen, äänekäs ja jopa rasittava ja sitten taas tulee hetkiä, jolloin haluan olla yksin omassa rauhassa ja koen olevani ihan kädetön muiden seurassa. Olen aika kärkäs vaikka olenkin yrittänyt suitsia omaa ulosantia pehmeämmäksi. Silti jotkut ottavat mielipiteenilmaisuni jotenkin todella ehdottomina ja erityisesti vähän aremmat henkilöt kyllä saattavat kokea mut aikamoisena jyränä kun tullaan tilanteeseen jossa pitää tehdä nopeita päätöksiä. Olen looginen ja analyyttinen ja haluan tietää asiat perinpohjaisesti ennenkuin "ostan" jonkun toimintatavan, asioiden pitää olla hyvin perusteltuja. Olen kuitenkin myös hyvä ja empaattinen kuuntelija ja ihmiset usein kokevat, että mulle on hyvä avautua. Siksi tiedän paljon salaisuuksia hahhahhahaa! Olen myös itse todella avoin enkä arkaile puhua mistään asioista. Tulevat palvelustoverit saavatkin kokea, että omien suolien levittäminen muiden nähtäväksi on ihanan puhdistavaa toimintaa joka saa aikaan kevyen olon. 

Tässä siis minä jonkinnäköisessä pähkinänkuoressa.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

WE ARE ELECTRIC FESTIVAL + AMSTERDAM


Tämä onkin sitten virallisesti viimeinen matkakirjoitus blogissa tänä vuonna!

Talvella pienissä Tomorrowland-fiilistelyissä tuli vahva fiilis, että jonnekin festareille olisi kyllä kiva mennä. TL oli itseltäni poissuljettu vaihtoehto sillä vaikkei palvelukseenastumismääräystä vielä ollutkaan, oli aika varma kutina, että palvelus alkaisi itselläni jo heinäkuussa jolloin festarit menisivät sivu suun. Jäätävän Googlettelun jälkeen törmättiin mun festarikamun kanssa Hollannin Eindhovenissa järjestettäviin We Are Electric-festareihin joilla a) esiintyisi DIE ANTWOORD ja b) oli kilpailukykyinen hinta (noin 65 e 2 pvä + camping). Eipä siinä kauaa nokka tuhissut kun liput festareille sekä lennot Amsterdamiin oli jo hankittuna.


Vaikka kyseessä oli paikalliset festarit, olivat järjestelyt yllättävän hyviä! Meillä molemmilla taisi olla mielikuvissa  sellainen kahden päivän selviytymisleiri jossa jokaisesta vessareissusta voisi saada koleran ja ruokana olisi vain kaljaa ja makkaraa. Mutta vedettävät vessat, suihkut, katetut jalkakäytävät, hyvin auki oleva ruokakauppa, lavojen telttakatokset ja vaihteleva ruokatarjonta (tosin kasvisruokaa oli yllättävän vähän) takasivat hyvät puitteet festareille. Valitettavasti festarin järjestäjät eivät kykene vaikuttamaan sääjumaliin eikä tälläkään kerralla (kuten ei TL:ssä) ne meitä suosineet. Kun saavuttiin Hollantiin ja matkattiin kohti festarialuetta oli mukavan lämmin ja hymy pyllyssä, heti kun teltta oli saatu kasaan ja pileet lähti käyntiin alkoi sataa. Ja sitten satoi koko festarin ajan. Aina siihen saakka kun herättiin lähtöaamuna ja pakattiin kamat ja lähdettin Amsterdamiin. Silloin taas paistoi aurinko. Tottakai!



Vaikka sitä yritti olla välittämättä sateesta niin kyllä se vaikutti hieman fiiliksiin sekä ihan yleiseen olemiseen. Yöllä oli kylmempää kuin oli olettanut, ekana iltana meidän telttaan satoi ja osa kaverin kamoista kastui, tuuli ja oli viileetä ja koko ajan piti arpoa, että mitä laittaa päälle ja minne menee ettei kaiken päätteeksi olisi kuolemantautia hyppysissään. Hollantilaiset itse taisivat olla tietoisia epävakaasta säästä ja suurin osa lavoista olikin sisätiloissa. Tämä pelasti paljon ja lauantain pääesintyjän Die Antwoordin näkeminen kyllä pyyhkäisi kaikki sadeketutukset taivaan tuuliin.


Ja saipahan tuosta satamisesta hyvät huumorit revittyä:

Aitoa kuvamateriaalia viime vuoden Tomorrowlandista

Koska oikeasti! Sitä kuvittelee menevänsä jonnekin järven rannalle pikkushortseissaan ja bikineissään, sulkia hiuksissaan ja ihanat meikit naamalla, lämmin tuuli vain tuivertaa tukassa ja joku kiva poika hymyilee sulle ja sä hymyilet sille takaisin ja kaikki on niin ihanaa. Todellisuudessa sulla on jokaikinen kuiva vaate päällä, kolme päivää jalassa olleet sukat haisee, samoin jalkasilsa, ihmiset kuvittelee, että sä hytkyt musiikin tahdissa, mutta se onkin vain palelevan ruumiin tärinää, norovirus vaivaa ja lopulta sä heräät lätäköstä joka vielä illalla oli sun teltta. Greeeaaaat success! Mutta aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.


Kuten yllä jo mainitsin, sunnuntaina olikin yllättäen hyvä ilma ja meidän onneksemme se jatkui koko päivän. Saatiin siis nauttia Amsterdamista edes illan verran ilman sadetta. Seuraavana päivänä meinaan satoi taas ja vielä ihan älyttömän paljon ja sade jatkui aina siihen asti, että oli aika lähteä kotiin. Heh heh. Päästiin Eindhovenista ajoissa liikkeelle ja oltiin damissa joskus kolmen aikoihin. Oltiin varattu meille hytti ihanasta laivahotellista ja paikka oli kyllä niin symppis! Laiva sijaitsi vielä tosi hyvällä paikalla, noin 1,5 km päässä Centraal-asemasta joten käveleminen keskustan alueella oli helppoa. Kaverilla oli lento maanantai-iltana jo Suomeen ja itse sain jäädä asumaan samaan hyttiin loppuajaksi.


Amsterdamissa olo kului hieman päämäärättömästi keskustassa kierrellen. Ihasteltiin kanaaleja ja söpöjä taloja, polkupyöräkasoja ja kapeita kujia. Kun kaveri oli lähtenyt ja sade vaan jatkui, oma kiinnostus lähteä bongailemaan mitään nähtävyyksiä oli valunut viemäriin sateen mukana. Lähdinpä siis junalla käymään Primarkissa tekemässä vielä viime hetken paniikkiostoksia inttiä varten (mustat sukat, urheiluliivejä, saumattomia kalsareita). Ihminen voi myös tuhlata yllättävän paljon aikaa HEMA:ssa miettiessä montako vihkoa on ok ostaa ja raahata Suomeen ennen kuin joku alkaa epäilemään omaa mielenterveyttä (oikea vastaus on, että niin monta kuin rinkkaan mahtuu sillä who cares). Mutta ostimpa myös toisen varavirtalähteen just in case.


Amsterdam vaikutti ihan söpöltä paikalta vaikka huonon ilman vuoksi oma kosketus jäi todella pinnalliseksi. Päällimmäisenä mielessä häälyivät coffee shopit ja niistä liian innostuneet ihmiset sekä punaisten lyhtyjen alue ja ikkunoissa vemputtavat yön syntiset harakat. Amsterdam on varmasti paljon muutakin kuin pilveä ja pillua, mutta itse olin kuin kuolleista noussut Jeesus päästessäni iskemään rinkan viimeisen kerran selkääni. Ei sille nyt vaan mahda mitään, reissuväsymys on ja pysyy.


Kirsikkana kakun päällä oli toisena yönä ihoon ilmestynyt punaisia paukamia joita ensin luulin hyttysen puremiksi. Paukamia tuli kolmantena yönä lisää ja paniikki niiden alkuperästä kasvoi. Tarkistin hyttini sängyt ja patjat eikä mitään jälkiä lutikoista näkynyt, mutta päästessäni takaisin Suomeen ja laittaessani Googlen laulamaan paniikki vain yltyi. Loppujen lopuksi määritelmät olivat hyvinkin epämääräisiä eikä lentokentän apteekissakaan osattu sanoa asiaan juuta eikä jaata. Se vain kävi selväksi, että JOS kyseessä olisi luteet niin niiden vieminen omaan kotiin olisi sama kuin hankkisi itselleen kerralla ruton ja lepran. Onneksi ystävä hädässä tuli apuun ja me lajiteltiin laukkujeni sisällöt ja pakattiin kaikki pehmeä jätesäkkeihin jotka vietiin suureen arkkupakastimeen juhannuksen ajaksi. Jos jotain elävää on kamoihin päässyt, niin se ei toivottavasti enää elä kolmen päivän jälkeen yli -20 asteessa. Itsellä on vielä pientä yliherkkyyttä moisiin puremiin (oli kyseessä sitten edes se hyttynen) ja tällä hetkellä kyllä näytän hieman paiseruttoiselta ja toiveena vaan on, että nää puremajäljet hälvenee viikossa. Oma mielipide alkaa taas kallistua takaisin sinne hyttysten puolelle, mutta olen silti tyytyväinen ja kaverille ikuisesti kiitollinen, että omat kamat käy läpi pakastamisen, ihan vain varmuuden vuoksi.

Raskaan työn raatajat


Tyylilleen uskollisena oli universumi siis päättänyt, että tehdäänpäs viimeisestä matkasta ikimuistettava niin vedenpaisumuksen kuin ihoruton muodossa. Totean kyllä nyt käsi sydämellä, että olen todella iloinen ettei reissaamista tarvitse miettiä vuoteen ja voi vaan olla. Paikallaan. Ihanaa. Vaikka voihan ne rutot iskeä metsässäkin. Kuten myös ripuli, jalkasilsa ja ihottuma. Siitä huolimatta: on ihanaa olla Suomessa.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

VIKAT KYMPIT PAUKKUU





Kymmenen päivää palveluksen aloittamiseen! Aika jäätävää eikä aivot oikein edes suostu käsittämään asiaa. Kun kaverit kysyy, että jännittääkö niin vastaus on ei. Ei tollaista asiaa (kuten ei esimerkiksi pitkälle reissulle lähtöä) osaa jännittää kun ei sitä käsitä. Ne ripulit valahtaa housuun iltaa ennen tai sitten vasta kun on heittämässä reppua olalle ja astumassa junaan/bussiin/lentokoneeseen. Ja silloin sitä on vain puristettava pakaroita tiukasti kiinni ja hypättävä rohkeasti kohti tuntematonta, sillä muutakaan ei voi!

Tänään on juhannusaatto; jälleen se aika vuodesta kun ihmiset syö liikaa makkaraa, juo viinaa ja hukkuu. Mullakin oli hienot suunnitelmat saunomisesta ja kavereiden kanssa olemisesta, mutta tuo 6 päivän reissu Eindhoveniin ja Amsterdamiin kyllä jotenkin vei kaikki mehut ja eilinen iltavuoro töissä viimeisteli sen, että tänään on vaan nukuttu. Kohta on onneksi vuorossa tämän neukkubunkkerin oma saunavuoro ja rentoutuneen olon viimeistelee Pizza Onlinen kautta tilattu kebab ranskalaisilla. Mitä muuta torakka tarvitsee?


Hyvää juhannusta perkele!

tiistai 14. kesäkuuta 2016

VÄHIIN KÄY ENNENKUIN LOPPUU




Päivät siviilissä vähenee pelottavaa tahtia! Toisaalta kalenterissa näkyvät kolme viikkoa tuntuvat vielä ruhtinaalliselta ajalta. Kolme_viikkoa_ei_yhtään_mitään. Tai no, vähän ulkomaan reissua ja kavereiden näkemistä. Ja nukkumista. Sain viimeisen tenttisuoritukseni 1.6 ja vielä ensimmäisen kesäkuun viikon luin toiseen sähköiseen tenttiin. Sitten kysyin itseltäni, että mitä hittoo mä oikeesti teen? Kuinka tärkeä tämä 3 nopan tentti on? Mulla on vielä opiskelua jäljellä joku 6 vuotta niin eiköhän tämänkin kurssin kerkiä vetäseen vielä vuoden päästä. Siihen tippui meikäläisen hanskat ja se on loma ny!



Viikko jäätävää takapuolen raapimista takana ja vielä nämä melkein kolme edessä. Mutta kyllä sen taas huomaa, että tämä elukka on väsynyt. Vaikka oon koko kevään mukamas laiskotellut (omasta mielestäni) niin on sitä kuitenkin kevään aikana raavittu kasaan 43 noppaa (osa hyväksiluvuilla tietty) ja tämä siis heti pienen marraskuisen työuupumuksen ja opinnäytetyön jälkeen. Että eiköhän tämä lonkan vetäminen ole ihan oikeutettua tähän väliin kun tiedossa on kuitenkin aikamoista hulinaa palveluksen alkaessa.


Viime lauantaina pidin ystävilleni Aamukasan hyvästelybileet jotka olivat samalla myös synttärini. Koska vain ryyppääminen on tylsää ja banaalia niin pitihän sitä askarrella vähän kesäistä rekvisiittaa sekä laatia hirveet mätöt ihmisten kiusaksi. Mutta osasivat ne peijakkaatkin yllättää! Lahjoja tuli vaikka millä mitalla (osa huumorimielessä, esim. pinkki hiekkalapio inttiin poteron kaivuuseen) ja jaetulle ykkössijalle kiipivät ilmapistooli (!!!) ja 50 euron lahjakortti Tampereen yhteen parhaimpaan kebulaan. Aseita ja kebabbia, kyllä kaverit mut tuntee!


Loppuaika saattaa kyllä mennä pelottavankin nopeasti: ensin on tosiaan luvassa festarointia Alankomaissa sekä vähän Amsterdamia, sitten onkin jo juhannus ja tämän jälkeen paukkuukin jo vikat kympit siviilissä kun STJ-kalenteri näyttää enää 7 hikistä normipäivää. On ollut ihanaa nähdä kavereita vaikka hyvästelyistä melkein tulee mieleen jo että mua ollaan viemässä jonnekin autiolle saarelle. "Nähdään vuoden päästä!"


keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

TETSAUSTA TURUN SAARISTOSSA


Toukokuun toiseksi viimeisellä viikolla olin vielä yhdellä MPK:n kurssilla ennen palvelukseen astumista. Kyseessä oli Turun saaristossa järjestettävä Alokkaan Alkeet, jossa tarkoitus oli jälleen tutustua varusmiespalvelukseen yhden viikonlopun ajan. Jo etukäteen kurssista teki jännän aivan erilaisissa maisemissa oleminen ja koska aiemmin en ole saaristossa ollut, oli tämä itselle myös mukavaa Suomimatkailua!

Pelkästään Gyltön saarelle siirtyminen oli jo aikamoinen operaatio. Tampereelta matkustin Turkuun josta paikallisbussilla suunnistin kohti Pansion kasarmialuetta. Siellä meille jaettiin viikonlopun varustus ja vaihdettuamme vaatteet ja pakattuamme tarvittavat tavarat mukaan (ja sitä oli!) lähdimme bussilla kohti saarta. Matka taittui eräänlaisella saarihyppelyllä kun siirryimme bussilla saarelta saarelle lautoilla ja perillä oltiin muistaakseni vasta kymmenen aikaan illalla.



Jälleen kerran oli mahtavaa huomata, että vaikka kurssin raamit olikin suhteellisen samanlaiset kuin muilla vastaavilla kursseilla niin kyllä tässäkin taas oppi vaikka ja mitä. Kurssilla perjantai-ilta sekä lauantain aamupäivä meni tuvissa ja iltapäivällä siirryttiin maastoon jossa vietettiin toinen yö puolijoukkueteltassa. Meidät jaettiin Tupa Oikeaan ja Tupa Vasempaan ja myös maastossa toimittiin samoissa ryhmissä. Lisäksi meillä oli omat nimetyt taistelijaparit joiden kanssa osa tehtävistä suoritettiin. Lauantaina sotilaalliseen toimintaan tuli tauko viideksi tunniksi illalla jolloin päästiin saunaan, sotkuun sekä rannalle grillaamaan makkaraa. Sunnuntaina purettiin leiri, huollettiin kamat, tuvat ja itsemme ja lähdettiin kohti Turkua klo 13.30. Kotona olinkin vasta joskus 23.3, heh. 


Tärkein asia mitä itse tällä kurssilla oppi oli puhuttelu + esittely + asia - kombon käyttäminen. Aiemmilla kursseilla se on käyty läpi, mutta sitten kurssin edetessä se on vain jäänyt jonnekin. Ainakin itselle tämä litania on tuntunut jotenkin kuumottavalle ja hieman akwardille. "Herra... eiku rouva vänrik...alikersantti..." Voin sanoa, että tämän kurssin jälkeen ei kyllä asian suhteen ole enää mitään ongelmaa! Sen verran sai kyseistä rimpsua käyttää ja kun muutaman kerran meni senat sakaisin niin eipä se mokaaminenkaan maailmaa kaatanut.

Toinen äärimmäisen hyvä asia kurssilla oli henkinen paine, jonka kouluttajat loivat meille todella onnistuneesti. Ensinnäkin, meille huudettiin ja se oli oikeaa huutoa eikä mitään äänen korottamista. Kyllä sillä sai mukavasti vipinää kinttuihin kun vieressä karjutaan "ettekö te saatana pysty parempaan?!??!" Saatiin myös tuta mitä meinaa sellainen asia kuin jos yksi ryhmästä mokaa niin kaikki kärsii. Meidän tuvalle tuotti suuria vaikeuksia sammuttaa valot ja sulkea ovi poistuessamme kaikki tuvasta ja siellä vierailikin säännöllisesti erilaiset luonnonilmiöt sekä viimeisenä myös taisteluhämäkki (taistelujakkara sidottiin narulla ilmaan oviaukon eteen). Kun punkan tekemisessä oli vuorossa 4 kierros niin sitä olisi saattanut normaalissa tilanteessa ajatella onko tässä mitään järkeä, mutta tuolla ainoa ajatus oli kuinka hitossa voi olla näin hidas ettei kerkee?!?!

Oli muutenkin todella mielenkiintoista seurata millaisia ajatuksia ja fiiliksiä homma herätti itsessä. Ehkä tähän omaan suhtautumiseen vaikutti suuresti juuri nähty elokuva Stanford Prison Experiment (kantsii muuten kattoo jos psykologia kiinnostaa!) jonka vuoksi ainakin punkkien räjäytys kyllä sai omassa päässä aivan omanlaisensa mittasuhteet. Tää on nyt taas tätä, että itse syväanalysoi kaikkia tällaisia juttuja todella paljon, varmasti suurin osa vain teki mitä käskettiin kun omassa päässä pyöri be, or not to be? Mutta kun itse ymmärtää ne psykologiset syyt myös tällaiselle näennäisesti ei niin rakentavalle tekemiselle, niin homma itseasissa muuntuu hyvinkin merkitykselliseksi esimerkiksi ryhmähengen ja yhteistyön rakentamisen saralla eikä mahdollinen ketutus pääse yllättämään.


Metsään siirryttyämme oli vuorossa tietenkin telttojen pystytys ja allekirjoittanut sai jopa Twixin palkinnoksi omasta kunnostautumisestaan teltan pystytyksen saralla. Sekä lempinimen Telttatyttö. Like a boss. Metsässä harjoiteltiin erilaisissa muodostelmissa liikkumista sekä etenemistä niin hiipien, kontaten, ryömien ja syöksyen. Ajattelin ensin, että tuo syöksyminen on sellaista missä vähintään polvilumpio menee sijoiltaan kun ryynäilee epämääräisissä pusikoissa, mutta oikealla tekniikalla se oli loppujen lopuksi ihan leppoisaa hommaa. Paikkahan vilisi punkkeja ja jotkut meistä joutuivat repimään jopa neljä kipaletta kurssin aikana irti itsestään. Mun nahka ei näille kusinaamoille jostain syystä kelvannut, mutta en valita. Hyttysistä pääsee sitten nauttimaan punkkienkin edestä, ne meinaan rakastaa tätä omaa 0- verta. 

Fyysisesti rankin suoritus oli meidän marssi reput selässä. Sen aikana myös juostiin sekä tehtiin yksi etenemis/vetäytymisharjoitus jonka jälkeen vielä punnerrettiin (edelleen reppu selässä). Puolivälissä ensin sanottiin, että kaikki ottaa reput pois loppuajaksi, mutta sitten osa kuitenkin piti reppunsa. Harmitti jälkikäteen ihan sairaasti että kerkesin heittämään omani auton kyytiin, tuli jo siitä ihan luovuttajaolo. Varsinkin kun ei se painon kantaminen ollut marssin pahin asia vaan jalat, jotka eivät yhtään nyt suostuneet toimimaan pidemmän askelvälin mukaan. Oma marssi olikin sellaista säälittävää hölkkäämistä melkein koko matka. En tiedä voiko asialla olla merkitystä, mutta huomasin vasta pari päivää kurssin jälkeen huoltaessani maihareita etten ollut laittanut niihin ollenkaan pohjallisia. Le LöL, ihme ettei varpaat tippuneet viikonlopun aikana. Omaa pituutta ei asiassa voi syyttää sillä koko marssin ajan yksi pätevimmistä taistelijoista oli mua pari senttiä lyhyempi tyttö (niitäkin on olemassa) joka pysyi ohjaajien perässä koko ajan, reppu selässä. Mun sankari!


Viiden tunnin tauko saunoineen ja makkaroineen oli kyllä kuin balsamia sielulle. Vaikka jo siellä tiedosti, että jos kaikki mehut oltaisiin haluttu imeä ihmisistä, olisi kurssilla sykitty koko aika, mutta kyllä vaan ne leppoisat hetket otti ilolla vastaan joka kerta. Oon myös onnistunut olemaan kursseilla aikamoinen onnenpossu kipinämikkovuoroissa ja tälläkin kertaa alunperin viimeinen klo 6-7 vuoro siirtyi ensimmäiseksi klo 22-23 vuoroksi ja sen jälkeen saikin röhkiä koko yön makuupussissa. Aika chokoo.

Kurssista jäi älyttömän hyvä fiilis vaikka sitä oli jotenkin vähän nuutunut olo jo ennen kurssin alkua. Ainoa mikä ärsytti oli oma henkinen laiskuus eli vähän liian innokkaasti tuli otettua tuo lauantain lepäily vastaan. Ja aina kun oli vähän neppailua luvassa niin sitä oli ihan fiiliksissä. Ei sitä nyt tässä vaiheessa voi olla jo gonahtelemassa herranen aika!