keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

VOIHAN VEMPPA

Voihan nöyryytyksien nöyryytys. Kolmas viikko vasta menossa ja mistä monni löytääkään itsensä? Veksin jonosta! Miten tässä kävi näin?

Viime viikolla meillä alkoi juoksutus torstaina ja muutamaan kertaan joko juostiin muodossa syömään tai käytiin ottamassa vähän vauhtia tuvasta ennen järjestymistä pihalle kolmeriviin (kiitos taas niiden jotka jaksaa edelleen töhöillä). Siinä sitten taisi oikea polvi saada vähän osumaa ja sitä alkoi aina rasituksessa särkeä hieman ns. juoksijan polvi-tyylisesti. Viikonloppulomille lähdin neopreenisuoja polvessa ja alunperin suunnitellut reenijuoksut la tai su jäivät automaattisesti pois. 

Valitettavasti viikonlopun lepuuttelu ei ihmeitä saanut aikaan. Maanantai vielä lyllerrettiin suhteellisen onnistuneesti läpi, mutta tiistai oli fyysisyydessään jotain ennennäkemätöntä ja silloin kamelin selkä katkesi eli polvilumpio huusi hoosiannaa. Aamulla vedettiin taistelukamat niskaan ja käveltiin ampumaradalle. Matka ei ollut pitkä, mutta koitin varoa polveani koko ajan ja keskittyessäni pitämään oikeaa jalkaa kuosissa, Murphyn lain mukaisesti vasemman jalan nilkka petti ja rojahdin molemmille polvilleni tekemään maantieteellistä tutkimusta hetkeksi. Näin saatiin saavutettua maailmaan tasapaino, yin & yang: molemmat polvet olivat nyt kipeitä ja tuska maksimoitu.



Iltapäivällä ennen cooperia vedettiin vielä pientä lämmittelyä ja juostiin cooper-kentälle ja vielä kenttä ympäri kolmeen kertaan. Siitä tuli jo yhteensä melkein 2 km juoksua. Ai jai jai, mitä herkkua! Polvet tykyttäen sain kipitettyä 2510 m ja samalla naisten parhaan tuloksen, mutta sen jälkeen polvet oli niin jumissa ettei kävelykään onnistunut kunnolla. Illan kruunasi vielä juoksutus kolmeen kertaan tuvan ja pihan välillä sekä juokseminen syömään. Suihkussa kylmän veden suihkuttelu, kylmägeeli sekä piroxin eivät saaneet yöllä ihmeitä aikaan ja aamulla pelkkä vessaan nilkuttaminen oli yhtä tuskaa.

"Elämässä nyt tulee välillä vastaan tilanteita joissa on valittava koleran ja ruton välillä" sanoi joku viisas ihminen ja siltä se aamulla tuntui kun päivystäjä huusi veksiin ilmoittautuvia pöydän ääreen ja sen muutaman sekunnin ajan kävi jäätävää sisäistä taistelua siitä, että mikä olisi fiksuin peliliike tähän väliin. Vempata naisena vai purra hammasta ja vaan mennä tetsaamaan? Kyrpiintyneenä tulin siihen lopputulokseen, että parempi mennä näyttään jalkoja NYT ja jos niissä olisi esim. joku tulehdustila päällä, voisi lääkityksen aloittaa heti.

Voi sitä henkisen kidutuksen määrää kun aamupalalle järjestymisessä piti mennä vemppajonoon. Ei ole vempan osa häävi, pilkkaa lentelee joka suunnasta. Kun muut iski aamupalan jälkeen tetsarit niskaan ja lähtivät taisteluharjoituksiin, puki vemppaajat smurffiasut päälle ja hiihteli varuskuntasairaalaan. Ja siellähän meni melkein 2 h sormia pyöritellessä ennenkuin oma vuoro tuli. Siinä puisella penkillä istuessa ajatus syöksymisestä metsän aluskasvillisuuden sekaan ei yhtäkkiä tuntunutkaan niin pahalta.

Sairaanhoitaja olisi antanut varmaan koko loppuviikon vmtl:ää eli vapautusta marssi- ja taisteluharjoituksista, mutta sain taisteltua sen vain tälle päivälle. Oli fiksua tahi ei, ei luonne kestänyt pidempiä vapautuksia ja torstaina olevat kuntotestit olisi muutenkin pakko saada tehtyä. Siinä sitten pönöteltiin muiden vemppojen kanssa kun muut harjoitteli partion etenemisiä ja naamiointeja. Oli niin syyllinen olo kun vain istui ja kaivoi nenää muiden tehdessä ja samalla ketutti niin paljon kun ei se loppupäivän ohjelma ollut ollenkaan rankkaa. Ja kun samat matkat tuli vemppanakin käveltyä niin eipä siinä polvi mitään erikoislepoa saanut kuitenkaan. 


Sain päivän aikana kuitenkin myytyä itelleni sen, että oli loppujen lopuksi ihan fiksua ottaa tämä päivä lepoa polville. Ne tuntuu nyt illalla jo paljon vakaammilta ja nyt vaan oikeasti toivon ja rukoilen, että vaikkei mikään kunnon lepo olekaan juuri nyt mahdollista niin pikkuhiljaa kuuma/kylmä-hoidoilla sekä pienellä reenauksella kipu tasoittuu ja lopulta lähtee pois. Tuntuu vain niin hv-hommalta, että vuosien ja vuosien turvakenkäkävelyjen jälkeen polvi yhtäkkiä ei kestäkään jotain marssimista maihareissa. Mutta elämä on. Ehkä sitä voi olla siitä iloinen ettei flunssa ole iskenyt päälle, toisin kuin 80 % muille alokkaille. Kävelykyky vaan on aika oleellinen asia, erityisesti täällä ja sitä niin helposti alkaa pyöritteleen mielessä kaikenlaisia kauhukuvia jatkuvasta rasitusvammasta aina E:n papereihin asti.

Vielä 2,5 päivää puuhailuja ennen ruhtinaallisia 24 h lomia! Polvet, kestäkää!

5 kommenttia:

  1. Oivoi sielläkin jalkavaivaanen :S Täällä meni myös jalka ja silti vaan piti juosta coopperi ja tehä spol testit. Taistelin torstai aamuna kans veksiin menosta, mutta ajattelin että pakko jaksaa vielä kun kohta viikonloppukin. Koko päivä tetsaamista ja eri koulutusrasteja. Aluksi kirosin siellä mettässä että miksi en menny vaan sinne veksiin, mutta kyllä siihen kipuun ja kiroamiseen sitten loppujenlopuksi tottu. Toivottavasti vaan jalka paranee, myös sielläkin :S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HUh, suuri peukutus että kestit!

      Mä oon ihan fiiliksissä kun nyt tuntuu et koipi alkaa pikkuhiljaa rauhottuun. Meillä oli tänään liikuntakoulutusta ja olihan se aika säälittävää juosta pallon perässä kolmijalkaisen koiran tavoin. Turhauttaa niin paljon! Mut jo kävely onnistuu ilman jäätävää nilkutusta.

      Oli myös ihan lohduttavaa (vaikka toisaalta mälsää) kuulla, et suurin osa polvivammoista johtuu huonoista reisilihaksista. Hyvä että asian voi korjata jumpalla ja venyttelyllä, mälsää tietty se et fakta nyt on et reidet on heikot :D Mut parempi se kuin joku tulehdus tai vakavampi ongelma.

      Poista
  2. Tiiän et on turha sanoa, mut älkää nyt rikkoko ihtiänne siellä lopullisesti. Hyvän taistelijan perustaitoihin kuuluu itsestä huolehtiminen, ja joskus se voi tarkoittaa sitä et joutuu ottamaan rauhallisemmin. Kyllä itteäki tympi AUKn lopussa ku piti olla käsi kantositeessä olkapään sijoiltaanmenon takia... vaadin vielä et saan osallistua kuitenki harjoitukseen (koulutushaaraharjoitus). Jälkeenpäin ajateltuna ihan helvetin typerä idea- en voinut tehdä mitään, lähinnä vain aiheutin sen et muita vitutti jo mun läsnäolo. Kotiutuessa toin reserviin mukanani mm. mykoplasman tuon sijoiltaanmenneen olkapään lisäksi (korjattiin valtion laskuun 6kk myöhemmin). Hengitysvaikeuksia on vieläkin.

    Ja mitä tulee reisilihaksiin niin kyllä ne siitä kehittyy kun kyykkää ja rymyää tarpeeksi, ne kuitenkin kannattelee koko yläruumista :) Kannattaa opetella kinesioiteippaus (esim youtubesta löytyy ohjeita), itelle ollu ihan sikana apua siitä :)

    Mut tsemppii sinne. Kannattaa nauttia, p-kausi on oikeasti niiiiiiin huoletonta aikaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet 100 % oikeassa! Täällä kaikki vaan vääristyy niin saakelisti kun samaan aikaan valitetaan et veksiin mennään vasta kun menisitte siviilissä lääkäriin (itellä jopa siviilissä jäätävä kynnys lekurille) ja et naisia ei haluta nähä siellä tai vemppana ja sitten toisaalta sanotaan, et jos on oikeesti kipee niin pitää huolehtia itsestä ja aina pitää mennä oman kunnon mukaan. En vieläkään tiedä, että olisinko voinut vempan sijaan vaikkapa vaan ilmoittaa, että nyt en pysty juoksemaan, mutta muuten pystyn olemaan?

      Ja kiitti teippausvinkistä, pitää katsella videoita ja opetella jotain kikkoja! :)

      Poista
    2. Yleensä ne jotka sanoo ettei veksiin saa mennä, ovat itsekin varusmiehiä. Silloin varusmiehenä se tietekin tuntuu isolta asialta ja onhan se, jos kanssataistelijat louskuttaa leukojaan siitä et joutuu käymään veksissä... mutta todellisuudessa ne saattaa hyvinkin suurella todennäköisyydellä sanoa noin, koska niitä itseä vituttaa olla intissä syystä tai toisesta. Ja lisäksi pakko vetää ikäkorttikin esille- suurin osa varusmiehistä on oikeasti ihan kakaroita vielä (ja niin se kai kuuluukin olla, ei 18-20v tartte olla vielä ihan oikeasti täyspäinen ja tasapainoinen aikuinen :D). Valitettavasti toisille sattuu intissä kaikki mahdolliset vammat ja taudit, ja toisille ei edes sitä perus morttiruttoa.

      Mun mielestä aivan hyvin voi sanoa esim varusmiesjohtajalle tai kantahlökunnalle koulutuksessa, että nyt en pysty juoksemaan ja pakko ottaa vähän rauhallisemmin. Ainakin oman kokemuksen mukaan siitä ei tule niin paljon kettuilua muilta kuin et jos menee suoraan vegasiin. Mutta tämä siis tietenkin oikeasti vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tilanne tosiaankin on se että paikat muuten kestää mutta joku tietty juttu sattuu juuri sillä hetkellä tuntumaan kivuliaalta.

      Poista

Nyt sitä kommenttia!