lauantai 13. elokuuta 2016

AMPUMAHARJOITUS 2.1

Kerettiin viikonloppuvapaiden jälkeen olemaan vain muutama päivä kasarmilla kun tarjottimelle iskettiin P-kauden seuraava ja samalla viimeinen leiri harjoitus (kuulemma vain juutalaiset ja partiolaiset käyvät leireillä). Kyseessä oli nimensä mukaisesti erilaisiin ammuntoihin keskittyvä harjoitus, joka kesti perjantaista maanantaihin. Teltassa tuli vietettyä kolme yötä eli harjoitus oli aika näpsäkän mittainen. Kun otetaan huomioon, että perjantaina lähdettiin liikkeelle vasta iltapäivällä ja maanantaina palattiin jo lounaan jälkeen niin eihän tuossa kauaa nokka tuhissut.

PYÖRÄMARSSI

Harjoitusalueelle siirryttiin tällä kertaa bussien ja moduulien sijasta polkupyörillä. Matkan pituudeksi kerrottiin ja arvuuteltiin harjoituksessa aivan kaikkea 12 kilometristä 23 kilometriin. Oman perstuntuman ja mustelmien perusteella sanoisin, että oikea vastaus lienee jotakin noiden kahden väliltä. Ei mikään lyhyt pyrähdys, muttei myöskään mikään mahdoton matka sillä meillä  hidastelijatuhnuillakin polkemiseen meni alle 2 tuntia.

Vaikkei matkan pituus itsessään hajottanut pientä monnia niin täytyy myöntää, että kaikilta muilta osin erityisesti menomatka oli sellaista kärsimyksen tietä, että itse Jeesus ristiä kantaessaan olisi vierittänyt yksinäisen kyyneleen pienen alokkaan vuoksi. Meidän lähtö viivästyi jonkin verran kun ei yli sadan munamankelin kaivaminen pyörävajasta sujunutkaan ihan käden käänteessä. Lopulta sitten lähdettiinkin kauhealla höökillä matkaan ja koko siirtymisen aikana pidettiin vain yksi, YKSI, 5 minuutin tauko (kuulemma ihan loppusuoralla, noin minuutti ennen saapumista perille oli myös joku tauko, mutta taaimpana tulevana se meinasi vaan sitä, että kun itse pääsi muiden kohdalle niin silloin jatkettiinkin jo matkaa eteenpäin). Helle + taisteluvarustus + aivan liikaa painava reppu (hellou kumisaappaat jotka nohevana pakkasin pikkureppuun mukaan koska mahdollinen suojeluvaroitus) = megalomaaninen maailmanloppu. Tetsarin lipastaskut kinnas reisiin, aseen nahkahihna syöpyi kaulaan, repun olkaimet hitsasivat olkapäihin ja pyörän satula mallia noitavainojen kidutusväline pureutui sinne kaikista arimpaan. Lisäksi satulan ja sarvien väli oli strategisesti juuri sen verran kapoinen tuossa ihanassa Ainottaressani, että matkaan lähtiessä poikkeuksetta joko edessä oleva lipastasku jäi kiinni sarviin tai takana oleva dumppitasku tai repun hihna jäi satulan alle jolloin oma vikkelä satulaan nouseminen jäi vain säälittäväksi yritykseksi. Oman etenemisen kruunasi myös puolivälissä rasituksesta hiipinyt polvikipu oikeaan jalkaan joka siis vieläkin tasaisin väliajoin piinaa palveluksessa.

Täytyykin todeta, että kyseinen marssi oli kyllä koko tähänastisen palveluksen saatanallisin tuokio. Fyysisesti hajotti ja pahasti ja tämä sitten pisti henkisen sietokyvyn koetukselle kun pettymys siitä, että joku pyörämarssi voi tuntua niin pahalta iski tajuntaan. Kyllä siinä vähän jo alahuuli alkoi väpättää ja taisin pahimmassa mäessä pari nyyhkäisyä hermostuksissani päästää, tunnustan.  Loppuilta menikin keräilessä omaa päätä kasaan sillä kyllä sitä tällaisena äärimmäisen kriittisenä ihmisenä oli pakko ihmetellä, että jos tämä tuntuu pahalta niin mitäs sitten tulevaisuudessa?

Siinä se paholaisen keksintö nyt on.

(Näin jälkikäteen voi jo todeta, että pettymyksestä ja piinasta on selvitty. Kylmä faktahan on se, ettei kaikessa voi todellakaan olla loistava, ei edes hyvä, eikä vain täpärä voitto pyörämarssi vs. minä - ottelussa tee musta täysin palveluskelvotonta yksilöä vaikka siltä juuri tuolla hetkellä tuntuikin.)

Kasarmille paluu taas (meinasin kirjoittaa että kotiinpaluu hah) sujui jo paljon jouhevammin ja helpommin. Taktisesti moni vähensi pikkurepusta kaiken ei tarpeellisen isoon reppuun köyttääkseen sen tarakalle kiinni pyöräilyn ajaksi. Loppujen lopuksi reput kuitenkin siirrettiin kaluauton kyytiin eli omassa selässä kulki vain tetsari ja ase. Ah autuutta. Parantelin olojani vielä köyttämällä mosapadit eli meidän polvisuojat (sellaiset 5mm vaahtomuovipehmikkeet) satulaan kiinni ja johan sujui matka paljon letkeimmissä tunnelmissa kun takapuoli oli pehmustettu. Hetkittäin oli jopa ihan nautinnollista kruisailla omaan tahtiin peltojen laidassa alamäkeä ja pieniä hikikarpaloita aiheutti otsaan vain aiemmin mainittu polvikipu.


Tunnelmallista telttaelämää.



Pakkiruokailu maistuu joskus pahville ja ilme on silloin sen mukainen.


LEIRIELÄMÄ

Itse leireilyä voisi kuvailla jo melkein sanalla leppoisaa. Teltat pystytettiin vain kerran koko harjoituksen ajaksi ja omaa nukkumispaikkaa vaihdeltiin joka yö niin, että yksi yö vietettiin pj-teltassa ja seuraava sississä. Kahtena yönä oli oman teltan kipinä/lähivartiovuoro ja viimeisenä iltana meidän teltta hoiti myös johtajien teltan kamiinaa (ja samalla säästyttiin puomivartiolta, jes). Iltasin sytytettiin nuotiot ja grillailtiin makkaraa ja meininki muistutti välillä juuri sitä itseään eli rippikoululeiriä. Varsinkin sen älämölön suhteen mikä syntyi kun 19-vuotiaat tytöt ja pojat pääsi vauhtiin. Itse vanhana mörkönä vihjailin teltassamme nukkuvalle herra kokelaalle, että pitäisikö täällä olla jo jonkin näköinen hiljaisuus kun tiuku repii lähemmäksi puolta yötä. Todellisuudessa olisi tietty tehnyt mieli huutaa jo naama punaisena että HILJAA SAATANA NYT KAIKKI. Viimeisenä yönä määrättiin hiljaisuus alokkaille kello 22 eteenpäin (kokelaiden toimestako?), mutta kyseisellä "käskyllä" ei ollut kyllä mitään vaikutusta kehenkään. Onneksi korvatulpat pelastaa ja niiden avulla sain röhkittyä edes sen 5-6 tuntia unten mailla.


Sokka irti! Uusi avaimenperäni.


HARJOITUKSET

Perjantai-iltana kerettiin leirin pystyttämisen lisäksi vain nopeasti ampumaan kohdistukset tauluihin tulevaa ATT:tä varten. Toiminta lauantaina alkoi meidän jaoksella heti sillä kaikista kuumotelluimmalla aiheella eli käsikranaatin heitolla. Kyseinen toimenpide jännitti itseä jo ennen palveluksen alkua sillä itsehän en todellakaan heitä hyvin. Harjoituksen pitäjän hieman sukupuolitteisesti värittynyt demonstraatio naisten heittotavasta piti kyllä itseni kohdalla täysin paikkansa eikä siinä kohtaa oikein tiennyt, että itkeäkö vaiko nauraa kyseiselle surulliselle faktalle. Aiemmilla viikoilla tehdyissä harjoitusheitoissa onnistuin välillä yllättämään itseni heittämällä jopa suhteellisen pitkälle, mutta tuolloin lauantaina edellispäivän pyörämarssi tuntui siltä kuin koko keho olisi rullailtu mankelin läpi eikä käsissä ollut yhtään voimaa. Ihan kuin villalangoilla olisi yrittänyt singota jotain taivaalle. Omana tavoitteena tuossa kohtaa olikin vaatimattomasti se, että kaikki säilyisi hengissä. Onneksi (jes!) tavoitteisiin päästiin vaikka sainkin kunnian olla päivän lyhin heitto. 

Tältä kädet näyttää harjoituksessa 24/7 pesusta huolimatta.


Lauantaina ja sunnuntaina meillä oli  erilaisia puolustus- ja hyökkäysammuntoja harjoitusalueella. Hienoa oli se, että meidän jaoksen aikataulu oli onnistuttu laatimaan niin, että etenimme aina vähemmän haastavasta harjoituksesta haastavampaan ja näin sitä omat taidotkin kehittyivät sopivasti yhdeltä portaalta seuraavalle fiksussa järjestyksessä. Puolustusammunnoissa saimme kökkiä juoksuhaudoissa, ampua ylös nousevia metallisia janttereita ja suojautua epäsuoralta tulelta joka viimeisellä harjoituskerralla tapahtui räjähtein aidomman kokemuksen aikaansaamiseksi. Hyökkäysammunnoissa etenimme ensin partiossa aukealla niityllä tietä pitkin ja ampuminen tapahtui polviasennosta ja viimeisessä koitoksessa sitten ihan ryynättiin kunnolla kahden eri radan voimin syöksyen ja ryömien metsässä. 

Käsikranaatin lisäksi myös nämä kovilla tapahtuneet harjoitukset hieman mietityttivät aluksi, mutta ei voi muuta kuin kehua järjestelyiden ja harjoittelun tasoa ja määrää. Kaikki sujui hyvin eikä mitään vaaratilanteita syntynyt missään kohtaa vaikka tuossa olisi kaikki ainekset valmiina suureen katastrofiin. Samalla omat aseenkäsittelytaidot kehittyivät vaikkei siellä nyt millekään jääkäri-tasolle päästykään eikä koskaan päästä. Mutta niin vaan siellä menee jo suhteellisen varmalla kaavalla lippaiden vaihdot, häiriön poistot, partion tukemiset ja syöksymiset ja epäsuoralta tulelta suojautumiset.


Ylväs Marsu.

EKSTRAT: MARSU JA TNT

Harjoituksen aikana päästiin myös tutustumaan pariin mielenkiintoiseen aiheeseen, nimittäin ilmatorjuntapanssarivaunuun Marksman Leopard 2:een sekä räjähdysaineeseen TNT. Meidän saapumiserässä koulutetaan pitkästä aikaa niin johtajia kuin miehistöä Marsulle ja täytyy sanoa, että ylikersantin vaunuesittely teki varmasti jokaiseen monniin vaikutuksen (valtaisa hakijamäärä taattu). Vaikkei panssarivaunut ole koskaan aiemmin napanneet niin kyllä tuossa kohtaa kun pääsi kosketusetäisyydeltä tutustumaan vaunuun, ei voinut olla tuntematta etteikö tuo olisi ollut siistein juttu hetkeen. Saatiin myös vähän ravistella pois vaunupelkoa ryömimällä käynnissä olevan vaunun alta sekä kierimällä sivuun liikkuvan vaunun telaketjujen edestä pois. Maanantaiaamuna ennen harjoituksen loppumista saatiin taas räjähdekoulutusta ja päästiin harjoittelemaan nallien kiinnitystä sytytyslankaan sekä räjäytettiin jokainen pieni määrä TNT:tä. Pieni, nyrkkiin mahtuva TNT-möhkäle sai aikaan jo aika kovan paukun sekä pienen kuopan maahan. Ja olihan se jännää vetää sytytin pois räjähteestä yhdeksän muun alokkaan kanssa ja sitten vain talsia metikköön piiloon odottelemaan kun kaikki kymmenen räjähdettä pamahtaa peräkkäin.


Jos on mahdollista levätä niin silloin levätään.
Täällä asepalveluksessa on tullut jo näinkin lyhyessä ajassa vastaan todella mahtavia ja unohtumattomia hetkiä. Välillä laiskottaa kirjoittaa ylös tapahtumia ja muistivihko jätättää muutamalla päivällä, mutta oon onnistunut silti kirjoittamaan ylös jokaisen päivän tapahtumat edes jälkikäteen. Joka päivä tapahtuu niin paljon, ettei pää kerkiä aina käsittelemään kaikkea ja hyvin nopeasti päivät ja viikot sekoittuvat keskenään. Hienointahan olisi saada vielä kameralle talteen tiettyjä tilanteita ja maisemakuvia, mutta nyt pitää luottaa siihen että kuvat, jos eivät itsessään säily päässä, niin viimeistään omia muistiinpanoja lukiessa palautuvat mieleen. Ei näitä juttuja kuulkaas ihmiset voi kokea missään muualla! Toivottavasti myös he, jotka eivät niin mielellään ole astuneet palvelukseen osaavat edes jälkikäteen arvostaa kokemuksiaan.


PS. Terveisiä kaikille kantahenkilöstöön kuuluville jotka ovat tänne eksyneet juttuja lukemaan! Olkaa armollisia :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!