lauantai 29. lokakuuta 2016

METSÄN SÄRMIN ELUKKA

Tässä nyt muutamien metsäleirien jälkeen ajattelin, että jollekulle voisi olla hyödyllistä ja ihan mielenkiintoista lukea, mitä omia henkilökohtaisia varusteita olisi hyvä olla saatavilla kun lähdetään oman porukan kanssa maastoharjoitukseen. Jokuhan nyt tietty voi olla sitä mieltä että PV tarjoaa kaiken oleellisen mitä varusmies voi koskaan tarvita, mutta tällaisena varusteveijarina olen itse sitä mieltä, että on aina parempi varautua pahimman varalle kuin jäädä itkemään pökäle housuissa.

Itsehän en todellakaan ole mikään eräjorma, korkeintaan wannabe-sellainen, mutta oikeastaan juuri siksi koen itse tietyt jutut todella käteviksi kun metsikössä eletään. Sitä kurjuutta (kun perusoletus on että se metsäleireily on kurjaa ja ikävää) on turha maksimoida omalla toiminnalla. Tai tässä tapauksessa toimimattomuudella. Tässä siis tällainen essentials-lista metsään kaikille tuleville mosille:


PUUKKO

Vaikka tiedostin jo ennen palveluksen alkua, että puukko olisi intissä kätevä työväline, en jotenkin saanut aikaiseksi ostaa sellaista kun en löytänyt mistään halpaa enkä tiennyt mitään enemmän maksavista. Tähän saakka oon kituutellut joko palveluskaverin puukkoa lainaamalla tai omalla 10 e maksavalla linkkuveitsellä (voin kertoa, se on ollut surkeeta). Onneksi nyt saatiin havumarssin jälkeen tilata omat kurssipuukot niin on tämäkin asia saatu päiväjärjestykseen. Puukko on todella kätevä erityisesti polttopuiden pilkkomisessa ja tuohisten teossa. Tietty voi myös yrittää suorittaa johtajatason ratkaisua siten, ettei hanki puukkoa ja sen puutteeseen vedoten yritä aina luistaa moisista tehtävistä. Mutta helpompaa on kyllä vain omistaa puukko ja käyttää sitä silloin kun tilanne sitä vaatii (enkä nyt puhu mistään moratappeluista).


TULENTEKOVÄLINEET

Kun metsään mennään niin jokaisen taistelijan tärkeimmät tarvikkeet siellä ovat tulentekovälineet. Eli joko tulitikut tai sytkäri mukaan, itsellä on molemmat. High tech- ratkaisu on myös hankkia vedenkestävä purkilo tulitikuille (esim. entisajan filmirullan kotelo on toimiva siihen tarkoitukseen) tai sellaisen puuttuessa ihan vain pieni Minigrip-pussi. Kastuneilla tulitikuilla ei kukaan tee mitään. Vaikka kaverilta saisikin moisia lainaan niin on hyvin ikävää joutua tilanteeseen jossa omalla vartiovuorolla (joka on tietenkin kukonpieremän aikaan klo 4 aamulla) huomaa kamiinan vetelevän viimeisiään eikä itsellä olekaan sytkää käsillä. Timanttisinta on löytää itsensä kyseisestä tilanteesta vielä kun on hoitamassa johtajien teltan kamiinaa. Huutia tulee!


VEDENPITÄVÄ MUISTILEHTIÖ

Jokaisen taistelijan perusvarusteisiin kuuluvat myös muistiinpanovälineet. Koska Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, fiksumpi sotilas varautuu sään vaihteluihin myös paperin osalta. Modestonen vedenpitäviä lehtiöitä saa ainakin Varustelekasta ja myös muista eräilykamppeita myyvistä nettikaupoista. Lehtiö sujahtaa näpsäkästi rintataskuun ja on omasta mielestäni maasto-olosuhteisiin paljon kätevämpi kuin ruk-tetsari.


LED-OTSALAMPPU

Pimeä teltta, tavarat hukassa ja kaikki muut nukkuvat. Do I need to say more? Vaikka lähtökohta onkin aina se, että valokuri on päällä eikä valon kanssa heiluta missään teltan ulkopuolella niin joskus (tosi harvoin tietenkin, kröhöm) tulee tilanteita vastaan jossa on yksinkertaisesti vain saatava sitä valoa ja vähän äkkiä. Otsalamppu on silloin oiva pelastaja, se kun myös jättää molemmat kädet vapaiksi itse toimintaa varten toisin kuin tavallinen taskulamppu. Nyt erityisesti marsseilla on lamppua tarvinnut pimeässä soheltaessa ja rastitehtäviä suorittaessa. P-kaudella kävi myös eräällä leirillä niin, että telttalyhtylaatikon molemmat myrskylyhdyt olivat epäkunnossa ja oli jo perkuleen myöhä ja kaikki oli väsyneitä (eikä meidän ali-G oikein saanut tehtyä mitään asian eteen) niin helpoin ja toimivin ratkaisu oli oman otsalampun köyttäminen keskisalkoon jotta olisi edes jonkinlainen valo kipinämikolla.


JUOMARAKKO + PIDIKE TETSARIIN

Marsseilla aivan ehdoton! Ostin rakon jo ennen palvelusta (ai mikä keuliminen?) ja olin aika pettynyt kun P-kaudella kiellettiin käyttämästä sitä (yhtenäinen varustus blaa blaa). Ehdin jo harmitella ettei koko kapistukselle tule käyttöä palveluksessa, mutta onneksi nämä tiedustelun metsäiset hommat astuivat kuvioihin. On miljoona kertaa helpompaa hamuilla letku suuhun ja imaista pari hörppyä kävellessä kuin yrittää kaivella kenttäpulloa tetsarin uumenista, varsinkin kun repun alaremmi on kiristetty juuri pullotaskun kohdalta. Rakko sujahtaa tetsarin selkämykseen sille tarkoitettuun taskuun ja ainoana miinuksena voisi sanoa sen, että kylmä vesi tuntuu himpun verran kolealta selkää vasten (ajan kanssa se kyllä lämpenee selän ja repun puristuksissa ja sitten voikin lipitellä mukavaa kädenlämpöistä vettä). Kun homman haluaa viedä vielä astetta pidemmälle, rakon kaveriksi kannattaa hankkia siihen kuuluva pidike jonka saa tetsariin kiinni. Näin letku ei vain roiku edessä hölmösti vaan on ryhdikkäästi omalla paikallaan.



VEDENKESTÄVÄ RINKAN SISÄPUSSI

Tällaisen hankin jo ennen palvelusta siinä pienessä psykoosissa joka helposti iskee kun selailee Varustelekan valikoimaa. Ostoskorin sisältö varmaan lähenteli jo toista sataa euroa ja siinä kulutusjuhlan huumassa sitten aattelin, että antaa mennä vaan, ostetaan loputkin! En ollut ihan saletti sen suhteen, olisiko moiselle mitään käyttöä, mutta ostin kuitenkin varmuuden vuoksi. P-kaudella vielä untuvikkona kyseisen pussukan hienous meni ohi hilseen, mutta nyt AUKissa kun pääsi räpiköimään havun läpi jatkuvassa sateessa jätesäkkien kanssa pelleillen niin valaistuminen saavutti vihdoinkin aivonystyräni ja nyt on pussukka kulkenut aina mukana meidän M05-repun sisäpussina.

Kyllä, jätesäkeillä pärjää, mutta kuka nyt vain pärjätä haluaisi? Jätesäkki on huono paristakin syystä. Ensinnäkin, se menee helposti rikki. Kun niitä kamoja välppäilee kiireellä ja reppu on niin piukeena että se melkein soi niin ei siinä kyllä paljoa kerkeä varomaan jätesäkin ehjyyttä. Toiseksi, jätesäkki on kuitenkin aika kertakäyttöinen kapine ja jos sitä haluaa suoda edes pienen ajatuksen Suomen luonnolle ja kierrätykselle niin kyllä tämä kankainen versio on paljon ekologisempi vaihtoehto.

MINIGRIP-PUSSIT

Toinen hyvä keino pitää tavaroita erossa märkyydestä ovat minigrip-pussit. Erityisesti känny (jos sellaisen nyt haluaa mukaansa metsään) on hyvä suojata luonnonvoimilta. Eri kokoisiin pussukoihin on myös helppo lajitella kamat käyttötarkoituksen mukaan ja näin kaikki ainakin teoreettisella tasolla on omilla paikoillaan helposti löydettävissä (käytännössä sitä joutuu käymään kuitenkin kaikki läpi etsiessä sitä "hyvin pakattua" suklaapatukkaa). 




MATKAHAMMASHARJA

Ostin omani Varustelekasta (yllättäen) kesällä, mutta tällä hetkellä kyseistä hammasharjaa ei näytä olevan heidän valikoimassa enää (harmi). Tämä ei sinällään ole mikään must have, mutta jos haluaa maksimoida tavaroidensa keveyden ja pienuuden niin kyseinen hammasharja on kätsyydessään lyömätön. Se on pieni, se menee kasaan ja se on juuri oikean värinen.



MUSTEKALAT

Luin tämän arvostelun eikä sen jälkeen voinut muuta kuin klikata tuote ostoskoriin:


Jos se olisi musta kiinni, kukaan ei poistuisi Varustelekan myymälästä ilman tämmösiä. Joustonarut on yksi viidakko-, arki- ja eräselviytyjän tärkeimmistä yksittäisistä varuste-esineistä! Pitää kiinnittää tavaraa rinkan ulkopuolelle? Valmis. Pitää improvisoida pyykkinaru? Valmis. Hätävarahenkselit? Onnistuu. Tarvii roikottaa jotain jostain? Hoituu. Ja irti sekunnissa.

Varusmiehenä koin valtavaa tyydytystä, kun muiden ryhmien taistelijat hajoilivat loskassa ja pimeydessä etsien kuivausriu’uiksi sopivia keppejä – sillä välin käytin kymmenen sekuntia virittämällä joustonaruista PJ-teltan koukkuihin kunnon hyvät pyykkinarut, ja aloin sytyttämään kamiinaa. Ähäkutti.


On ehkä aamusinta puuhaa ikinä lähteä teltan pystytyksen jälkeen vielä metsästämään jotain tarpeeksi pitkiä riukukeppejä kun voi taikoa taskustaan esiin pari mustekalaa ja napsaista ne teltan kattoon kiinni. Harmi vaan, että meijän komppanian sissiteltat on aika elämää nähneet eikä jokaisessa teltassa ole noita koukkuja enää tallella (AUK-marssin aikana nukuttiin teltassa jossa yksi katon kulma oli korjattu pakkipussilla...). Nää on näitä!



HYGIENIA

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä on hygienian hoitodossa tarvittavat jutut. Puhtaat kätöset saattavat olla metsässä hieman kortilla ja jos haluaa välttyä ikävältä sissiripulilta kannattaa harrastaa muun muassa kosteuspyyhkeitä (Rainbowilta saa juuri sopivan pieniä 25 kpl pakkauksia jotka ei vie liikaa tilaa) ja 10 kpl pikkupaketteihin pakattuja nenäliinoja (toimivat myös vessapaperina). Jotkut tykkää lutrailla käsidesillä, mutta sehän ei korvaa saippuaa eikä tepsi kaikkiin pöpöihin. Itse hankin testaukseen ylläolevaa käsivoidetta jonka pitäisi puhdistaa kädet vaikkei vettä ja saippuaa olisi saatavilla. En nyt osaa sanoa, auttaako se oikeasti, mutta tulee ainakin parempi mieli kun saa jollakin pyyhkäistyä suurempia paskoja käsistä pois.



NÄIN!

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

AUK1 PÄÄTTYI IHAN HYVIIN FIILIKSIIN

Viime viikolla tuli täyteen 100 päivää palveluksessa. 1/3 on siis jo melkein takana. Samalla päättyi AUK1 ja maanantaina alkaa AUK2, joka kestää joulukuun puoliväliin saakka eli 8,5 vkoa yhteensä. Sen aikana meistä sitten koulitaan täydellisiä kykeneväisiä johtajia ja kouluttajia. 

Toisaalta tuntuu vähän hassulta hehkuttaa, että on ollut palveluksessa 3,5 kk. Se kun on todella lyhyt aika, erityisesti kun miettii elämää siviilissä missä puolikin vuotta hujahtaa ohi niin että vain ylähuulen viiksihaivenet hulmuaa.  Mutta täällä firman sisällä aika saa aivan omanlaisensa merkityksen eikä tällä ole mitään tekemistä edes sen kanssa, että laskettaisiin omia jäljellä olevia aamuja hullunkiilto silmissä. Täällä joka päivä on niin täynnä puuhaa ja tekemistä, että yhden viikon aikana saa helposti tehtyä asioita koko kuukauden edestä (siviilikuukauden). Jolloin tulee eräällä tapaa tunne siitä, että täällä olisi ollut paljon pidempään. Eilen juttelin erään kaverini kanssa jolle totesin tuosta satasen paukkumisesta ja hänen reaktionsa oli kuta kuinkin: Mitä, mut sähän oot ollut siellä jo ikuisuuden! Kuinka paljon sulla on vielä jäljellä? Herran jumala, NIIIIN paljon!

Maanantaina meille ilmoitettiin AUK:in pisteet ja itse päädyin sijalle 14 mikä on toisaalta ihan jepa, mutta toisaalta harmitti, että liikuntapisteiden vuoksi ei sijoitus ollut tuon parempi. Meillä oli vähän ennen havua suunnistuskoe ja vaikka siellä alussa yrittikin mennä edes jonkinmoista hölkkävauhtia, niin eräällä rastilla oma etäisyyksien hahmotuskyky pissi aika huolella ja siihen rastin etsimiseen meni aivan älyttömästi aikaa. Oli sitten todettava, että varmemmin sitä suoriutuu koetuksesta menemällä rauhallisesti ja löytämällä rastit kuin säntäämällä ympäriinsä vauhkoontuneen lehmän lailla. Suorituksesta napsahti sitten kuninkaalliset 1,25 pistettä. No, aina ei voi voittaa! Muita mitattavia aihealueita oli oma aselaji (4,5), johtaminen (3,5) ja yleinen sotilaskoulutus (ylpalvo) (3,5). Tästä huolimatta sain kunnian olla torstaina järjestyksessä viimeinen pööpöilijä, joka ansaitsi korpraalin natsat (vai pitäisikö sanoa että natsa?) ! Ja kyllä se mieltä lämmitti, varsinkin kun sitä kerkesi jo aatella ettei ylennystä tipu.

Koko edellinen viikko kului metsässä harjoituksessa ja saatiin vähän esimakua kylmästä ilmasta ja siihen varustautumisesta. Yllättävää oli se, etten ollut edes se pahin palelija meidän porukassa! Mutta kylmempiä päiviä silmällä pitäen lähti tänä viikonloppuna taas reipas tilaus Varustelekalle. Vaikka intin varusteet onkin ihan jepa niin kiitos varusvaihdon mun on aika huono lähteä tunkemaan jotain M-koon pitkiä kalsareita 644 housuihin. Ei mee jakeluun kuinka noin isossa varuskunnassa voi uupua täysin pienet koot joissakin vaatteissa... 

Yllättävän kivuttomasti tuo 5 päivää metsässä kyllä meni ja todettiin vain muutaman muun kanssa, että pahimpia on aamut (voi laulaa Maija Vilkkumaan tahtiin) jolloin aina herää tuntien olevansa joko kuolemansairas kun kurkku on kipee ja nenä tukossa tai sitten on onnistunut saamaan telttakrapulan (liian vähäinen juominen + hikoilu makuupussissa aiheuttaa jännän reaktion).

Niin yllättävää kuin se voikin olla, niin kyllä sitä omat tunteet ja ajatukset ovat tämän aukin ajan vetäneet aika suurtakin vuoristorataa. Välillä on ollut todella vahva olo siitä ettei osaa yhtään mitään ja on ihan paska ja sitten seuraavana päivänä taas onkin onnistunut jossakin asiassa ja fiilis on ihan päinvastainen. Kyllä tää koulii ja kasvattaa tällaista vanhaa muuliakin ja on sitä pitänyt jonkin tasoista sisäistä pohdiskelua harrastaa. Näistä pitää kirjoitella lisää sitten joskus myöhemmin ihan ajatuksen kanssa. Nyt totean vain, että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!


Pari kuukautta liidellään "oppilaskorpraalina".

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

FOR THE HAVU!







Havu

Paljon se ottaa,
paljon se antaa.





Nyt kun yöllä piinaavat painajaiset ovat hiljalleen häipyneet mielestä ja uusi iho on kasvanut paikalleen kantapäissä, on hyvä aika kertoa kuinka oma havumarssi meni. Sitä meinaan kuumoteltiin jo hyvissä ajoin etukäteen eikä omaa jännitystä kyllä helpottanut ollenkaan tieto, että Niinisalossa oli kuulemma vain kaksi naista saanut havun hihaansa ennen meikäläisen yritystä. Toisaalta tässä tilanteessa oli helppo asennoitua suoritukseen: luovuttaminen ei tulisi kyseeseen missään kohtaa ja viimeiset metrit vaikka ryömitään jos ei muuten pääsisi eteenpäin. Pahoittelut jo etukäteen siitä, että teksti on pitkä. Ajattelin ensin, että saan tiivistettyä kaiken sopivaan pakettiin jossa selitän yleismaallisesti marssista, mutta kyllähän tuo matka oli sen verran eeppinen että siitä pitää jäädä tarkempi kuvaus bittiavaruuteen tuleville sukupolville.

Ensimmäinen "haaste" oli jo ennen marssia tapahtuva tavaroiden pakkaaminen: meidän piti pakata mukaan kamat viiden päivän leirille (sisältäen havun) ja kaiken ryönän tarvittavan varustuksen oli mahduttava m05-pikkureppuun. Koska ollaanhan me timppoja. Ainoa repun ulkopuolella sallittu asia oli makuualusta. Eli myös makuupussi tungettiin repun sisään. Tämän homman mindfuck-taso ei valitettavasti aukea muille kuin palveluksessa oleville/olleille, mutta uskokaa tai älkää, ne tavarat mahtuivat reppuun ja reppu meni jopa kiinni. Se ei tosin ollut kivaa, että makuupussin esiin kaivamiseksi koko reppu piti räjäyttää maahan ja myöhemmin pakata uudelleen ja tämän vuoksi aika moni nukkuikin sissiteltassa vain talvitakki suojanaan. 

Marssivarustukseen kuului:

1. TETSARI (jossa oli itsellä 3l juomarakko, 1l juomapullo ja 0,5l limupullo mehua tai energiajuomasotkuja varten), kenttälapio, lippaat, aseenhoitosetti, kuulokkeet, ensiapukamat, tulitikut, sytkä, kompassi, naamiointivärit, toiset hanskat, nessuja, muistiinpanovälineet ja kaikki muu ylimääräinen tila oli täytetty ruoalla).

2. ASE ja lipas

3. M05-pikkureppu (sisältäen makuupussin, makuualustan, pakkastakin, vaihtovaatteet (oman maun mukaan), sadeasun, kumisaappaat, trangian, hyvän tulen ja sissimuonapakkauksen + omat eväät).

Ja maanantaina marssiosuudella leirintäalueelle mukana kulki myös kypärä ja pakki. 



Kaikki yritti arvuutella missä kohtaa havu alkaisi ja itse olin ihan varma, että meidät herätettäisiin keskellä yötä ja laitettaisiin silloin liikkeelle ihan vain epämukavuuden maksimoimiseksi. Lopulta havu alkoi aikataulun mukaisesti vasta keskiviikkoaamuna. Ennen havua meillä oli maanantaina pieni totuttautumismarssi kun painettiin metsää pitkin leirintäalueelle, pistettiin teltat pystyyn ja saatiin timppakoulutusta nukkumaan menoon saakka. Tiistaina taas käytiin ampumassa kovilla hyökkäysammunnat sekä puolustusammunnat pimeällä. Oli jotenkin absurdi fiilis ryynätä metsässä kovat piipussa kun edellisestä syöksymisestä oli aikaa yli 6 viikkoa. Nurmiporana oleminen (jääkäritouhut), not my thing. Vaikka ammunnat ei itsessään kestäneet pitkään ja harjoittelun lisäksi aika kului vain odotellessa ja rötvätessä, oli päivä todella pitkä ja kuluttava.

Ja vihdoin koitti keskiviikkoaamu harmaana ja koleana. Saimme kuulla havumarssin kokoonpanot aamiaisen jälkeen ja koska porukkaa oli kipeänä jonkun verran, joitakin joukkoja hieman yhdisteltiin. Meidän tiimiksi muodostui Parola + Niinisalo sisältäen kuusi henkilöä ja meillä oli kunnia lähteä ensimmäisenä matkaan. Mikä oli ihan pyllystä sillä valmisteluihin oli aikaa 20 min eikä kellään oikein ollut kaikki ihan tip top. Mut sinne vaan sit lähdettiin!

Marssin kulku oli seuraavanlainen:

Matkaa oli yhteensä noin 65 km ja siitä loppuosa (noin 7 km) taitettiin pyörillä. Rasteja matkan varrella oli yhteensä 8 ja niistä muodostui pieni juoni meidän marssille mikä oli aika hauska yksityiskohta. Osa rasteista oli samoilla paikoilla eli mentiin vähän edestakaisin ja tämä oli taas hieman kuluttavaa henkisesti. Koska olemme tiedustelijoita (vaikka tiedustelijoiden mielestä me ei tietenkään olla aitoja timpppoja), emme saaneet käyttää teitä ja piti pysyä piilossa. Tämä oli hivenen haastavaa kun ympäristössä oli menossa muidenkin komppanioiden harjoituksia ja välillä piti haihtua syvemmälle metsään aivan jäätävällä vauhdilla (ja tämän jälkeen vielä onnistua nousemaan pystyyn kuopastaan kaikki kamppeet niskassa). Muutenkin sellaisessa pehmeässä sammaleessa käveleminen oli pidemmän päälle todella kuluttavaa ja tietenkin myös hitaampaa. Saatanallinen sade joka alkoi noin tunnin matkaamisen jälkeen ja jatkui aina iltaan saakka, maksimoi olosuhteiden haastavuuden. Mutta koska pian kaikki oli litimärkiä eikä märkyyttä päässyt karkuun minnekään, siihen turtui eikä se enää oikein jaksanut vaivata. En olisi aiemmin uskonut, että litimärkänä on ihan ok marssia 12 h ilman että tulee edes vilu.

Marssilla kuljettiin rasti kerrallaan (jos heti alussa ajattelee, että on 65 km jäljellä niin se masentaa aivan liikaa. Helpompi sanoa, että nyt on 5 km matka ja sulkea mielestä kaikki muu pois). Kaikki suuremmat välppäämiset ja tauot (esim. trangialla ruoan tekeminen) pyrittiin tekemän rastien luona ja muuten pysähdyttiin vain 5-10 minuutiksi pikatauolle jonka aikana sai repun hetkeksi pois selästä ja kaivettua jotakin syötävää esiin. Marssin aikana tuli myös hyvin tutuksi "havulepo" joka myöhemmin sai muiden ryhmien toimesta viralliseksi nimekseen Havu synninpäästö. Kyseessä asento jossa taitetaan oma keho 90 asteen kulmaan eteen jolloin repun paino siirtyi harteita ja lantioilta jalkojen varaan. Näitä oli hyvä pitää kävelyn lomassa aina sen mukaan kuinka rikki oli (välillä niitä oli pakko pitää todella usein) ja oikeasti, jopa 5 sekunnin synninpäästö auttoi.



1. ja 2. rastille oli vain 5 km siirtymiset joten ne menivät ilman suurempia tuskia (mitä nyt ekalle rastille mentäessä piti juurikin siirtyä muiden harjoitusten läpi ja siellä sitä liidettiin pusikossa paniikissa ettei kukaan vaan huomaisi). Oltiin kuultu kauhutarinoita siitä, että jos meidät saadaan kiinni niin meidät siirretään takaisin edelliselle rastille. Kukaan, ei kukaan, halunnut ottaa selvää pitikö tornari paikkansa vai ei. Kolmannelle rastille oli vähän pidempi siirtyminen, linnuntietä noin 10 km, mutta kaikenlaisten kiertelyiden ja kaarteluiden jälkeen meidän porukka varmasti käveli melkein 15 km. Mielessä siinsi ajatus ihanasta tauosta ja ruoasta kun talsittiin eteenpäin ja sen avulla jaksettiin painaa. "Vielä 3 km jäljellä" tuli hyvin tutuksi tuolla pätkällä sillä ihan sama kuinka kauan me käveltiin, aina oli 3 km vielä jäljellä rastille. 

Se fiilis kun päästiin perille ja reppu räjähti siihen kodan vierelle!! Aloin jo kaivaa trangiaa esiin ja mielessä kuolasin nuudeleille ja tonnikalalle kun rastin "tehtävä" paljastui: vihollinen saavuttii meitä, pitää irtaantua heti paikalla seuraavalle rastille jonne on 5 km. Olen itseasiassa hyvin yllättynyt kuinka tyynesti (niin itse kuin muutkin) vain kippas repun takaisin selkään ja lähti painamaan eteenpäin vaikka juuri oli talsittu 3-4 tuntia vain 10 min tauolla. Sitä vaan alkoi ajattelemaan, että "seuraavalla rastilla minä perkele sitten syön ja kukaan ei voi mua estää!" Meille sanottiin, että 4. rastille olisi hyvä päästä ennen pimeän tuloa ja arvuuteltiin olisiko kyseessä telttojen kasaaminen tai maston pystytys. Jälleen kerran meidän piti väistää jotakin harjoituista ja koukattiin sen verran, että tehtiin vähän isompi kaari. Pimeän tuloon oli enää 45 minuuttia ja tajuttiin ettei ehdittäisi ajoissa rastille mitenkään. Saatiin sovittua kuitenkin porukalla että jatketaan perille saakka (osa oli sitä mieltä että koska ei kuitenkaan keretä niin pidetään tauko heti) eikä jääty leiriytymään keskelle metikköä sillä valoa oli hyvä hyödyntää loppuun saakka. 

Oli jo täysin pimeää kun päästiin perille. Tilanne: vihollinen on edelleen perässä joten meidän pitää hävittää jäljet menemällä vesistön ylitse. Rasti, jota itse etukäteen jännitin sillä mähän en ui edes Thaimaassa meressä ellei se vesi ole kiehuvan kuumaa. Mutta tuossa kohtaa oli jo sellaisessa psykoosissa ettei mikään tuntunut miltään ja olin eka joka iski kamansa kahteen jätesäkkiin, laittoi rynkyn kassien päälle ja kahlasi veteen. Easy money. Ylitys oli itseasiassa varmaan helpoin rasti sillä 12 tunnin märkänä olon jälkeen pieni lammikko ei tuntunut miltään. Toisella puolella vaan nopsaa kuivat vaatteet niskaan ja trangiat tulille. Pidettiin aika pitkä tauko jotta kaikki sai mahansa täyteen ja varusteet kuntoon.

Tuosta eteenpäin matka jatkui täydellisessä pimeydessä vain otsalamppujen "possujuna-valo" apuna (otsalamppuun jäi hehkumaan vihreä himmeä valo kun sen sammutti). Sinänsä hämmentävää ettei kukaan loukannut itseään metsässä sillä siellä ei oikeasti nähnyt yhtään mitään. 5. rastille saavuttiin klo 01 aikaan yöllä ja sielläkin meidän tauko venähti varmaan tunnin mittaiseksi. Aina kun joku sai omat säätämisensä ja jalkojensa teippaamiset valmiiksi alkoi seuraava iskemään talkkia varpaisiin tai etsimään sissipaska-paikkaa. Nyt kun pimeys myös suojasi meitä, uskaltauduttiin liikkua teillä ja seuravalle rastille talsittiin pururataa pitkin pari tuntia eteenpäin. Vaikka mitään harhoja ei tullut yön aikana nähtyä (josta olen vähän pettynyt kun kaikki aina sanoo näkevänsä jotakin) sitä vaipui jonkinlaiseen horrokseen jossa vain talsi jonossa eteenpäin ja ainoa asia jonka erotti pimeydessä oli edellä kulkevan sadetakissa oleva vaalea neliö (ei hajuakaan mikä se oli, mutta se oli ainoa asia jonka erotin pimeydessä). Sitä tuijotin ja kävelin. Tuntui oudolta kun joku sanoi, että ollaan nyt marssittu 17 tuntia. 17 tuntia putkeen ja fiilis oli sairaan hyvä. Yöllä ajattelin, että ompas tämä helppoa, tässähän tämä menee. Ei tunnu missään.

6. Rastille saavuttiin joskus 3.30 aikoihin ja vuorossa oli pakotettu lepotauko. Tehtävänä oli valmistaa tilapäismajoite ja nuotio ja tämän jälkeen oli 4 tuntia aikaa levätä. Jaettiin kipinävuorot ja painuttiin laavuun nukkumaan. Koska makuupussit oli tosiaan siellä repun pohjalla, meidän ryhmästä kukaan ei jaksanut kaivaa niitä esiin. Pidettiin vain sadehousut ja pakkastakki päällä ja maattiin lusikassa telttapatjojen päällä. Vaikka oli varmasti hyvä levätä, oman parin tunnin unen jälkeen heräsin niin saakelin kankeana uuteen aamuun ja vain tärisin koleudesta. Onneksi nuotion lämpö sulatti kangistuneet raajat ja oli hyvin aikaa (mulla oli 3. kipinä) vaihtaa sukkia ja teippailla jalkoja uusiksi. Aloin myös etukäteen valmistella trangialla vettä aamupalaa varten. Vaikka sitä koitti ennakoida ja saada kaikki valmiiksi hyvissä ajoin, meidän lähtö viivästyi silti 15 minuuttia annetusta kello 9:stä. 

En tiedä oliko syynä tauko, nukkuminen vai vaan ajan kuluminen, mutta aamulla oli todella raskasta lähteä liikkeelle. Reppu painoi aivan älyttömästi (saatiin uusi sissimuonapakkaus aamulla, mutta sen paino on ehkä 1 kg eli se ei voi olla syynä) ja juomarakon vuoksi reppu tuntui olevan vähän vinksallaan (edellisenä päivänä tällaista ongelmaa ei ollut). Meillä oli heti aamulla vuorossa samaisen pitkän matkan talsiminen toiseen suuntaan kuin edellisenä päivänä ja meidän kiintotähtenä oli vain se, että kerettäisiin sinne ennen kuin alkaisi satamaan taas (siinä klo 14 aikaan tihkutus alkoi jälleen). Olin koko edellisen päivän ajatellut että meidän marssivarustus painaa noin 20 kg mikä on kylläkin 40% omasta painosta mutta edelleen ihan ok paino. Alettiin laskemaan tuossa kohtaa oikeasti varusteita ja niiden painoa ja päädyttiin arvioon, että märkänä koko homma olisi kylläkin lähemmäksi 30 kg. Tuon tajuaminen jotenkin lamaannutti oman mielen ja sitä vähän kuin antoi luvan itselleen kärsiä painosta, olihan sitä peräti 60 % omasta painosta! Kyseessä oli varmaan vähän samanlainen reaktio kuin siinä, ajatteleeko marssia kokonaisuutena (65km) vai vain seuraavaa rastia ( ~10 km). Kun tajusin kuinka saakelisti omat kamat painoi, ne alkoi oikeasti painaa todella paljon. Ei hyvä.

Tuolla matkalla meidän piti taas varoa muiden harjoituksia ja vieläkin on epäselvää, että lähtikö yksii porukka meidän perään vai kuviteltiinko me vaan, mutta yhtäkkiä meidän ryhmänjohtaja sihahtaa, että ne on meidän perässä ja sitten juostiin. Juostiin ja juostiin kunnes päästiin suolle. Se olikin sitten pienoinen työmaa omille pygminjaloille päästä sieltä muiden perässä pois parin mutaojan yli hyppien. Tuo suoseikkailu veti jotenkin ihan kaikki mehut itsestä pois ja oli vain pakko pyytää taukoa itku kurkussa jotta saisi kerättyä omat vanhat luunsa sekä mielensä taas kasaan. Tuossa kohtaa myös tajusi, että oltiin pikkuhiljaa menossa sen rajan ylitse, että oma toimintakyky oli kiinni siitä kestääkö pää (fysiikka alkoi jo pettää). 

Tämän jälkeen alkoi jalkakipu. Ensin vasemman jalan päkiä kipeytyi, mutta kävellessä kipeää kohtaa pystyi välttämään aika hyvin. Kipu kuitenkin levisi ja 7. rastille päästessämme jalkapohjat olivat kokonaan tulessa. Rakkoja oli ehkä pari pientä varpaissa joten ne eivät olleet kivun aiheuttajia. Ehkä varusteiden paino alkoi tehdä tehtäväänsä keholle eikä jalkapohjat enää kestäneet painon lisäystä. Meidän vauhti oli aivan jäätävä kun pungettiin 8. rastille, ikinä en ole eläissäni edennyt niin hitaasti. Ei voi sanoa "onneksi" sillä ei todellakaan ole hyvä että joku muukin kärsii, mutta meidän porukan hitaus ei johtunut ainoastaan itsestä. Helpotti omaa henkistä taakkaa hieman kun ei ollut ainoa riippakivi joka vinkuu että taukoo, hitaammin, oottakaaaa... 

8. rasti odotteli meitä kasarmin sisällä ja tästä tiedettiin, että toisaalta loppu oli jo lähellä, mutta ettei marssi oikeasti päättyisi vielä siihen. Köpöteltiin saunan taakse (hehe), jossa tehtävänä oli hakea omasta tuvasta kuivat vaatteet ja pyyhe mukaan, riisua kengät ja takki pois, sukeltaa laiturin päässä veteen ja singahtaa takaisin ylös lipaten asennosta kersantille. Kaste suoritettu! Siitä saunaan ja pesulle, uudet vaatteet niskaan ja omaan tupaan odottamaan muita ryhmiä. Kun pääsin omalle kaapille niin lysähdin lattialle ja myönnän, itkin siinä hetken aikaa sitä ihanaa helpotuksen tunnetta, että pian marssi olisi ohi. Mikä olo!  Meillä oli pimeään saakka aikaa pistää märkiä vaatteita kuivumaan ja muutenkin järjestellä kamoja. Itseä hieman jännitti, että mitä paluumatkasta leirintäalueelle tulisi sillä oma kävelyvauhti olisi keskimäärin 3 km/tunnissa jos sitäkään.


"Havu hihassa on kuin Porsche pihassa!"

Helpotus oli suuri kun ilmoitettiinkin, että mennään pyörillä sillä mankelointiin ei kipeät jalkapohjat vaikuttaneet niin pahasti. Helpotus tosin vaihtui sellaiseen itkeäkö vaiko nauraa - tuskastumiseen kun kaikki nollat taulussa sohelsi pimeydessä pyörillä eteenpäin otsalampun valo heiluen. Itse olin vielä pistänyt sadevaatteet niskaan niin siinä mukavassa ilmalukossa oli hehkeää painaa eteenpäin niiden voimien varassa joita ei enää ollut. Perille päästyämme meille oli järjestetty ihana koulutushaaramerkkien jakotilaisuus jossa saatiin vielä makkaraa ja limua juhlavan hetken kunniaksi. Olin myös todella otettu kun muutamat pojat tuli erikseen onnittelemaan, että hyvin vedetty! 

Vielä oli vuorossa kipinävuoro 21-23 (joidenkin mielestä tää oli ihan kamala vuoro, ite otin sen mielelläni) jonka jälkeen sai nukkua aina klo 7 saakka. Aamulla pakattiin telttakamt kasaan, tehtiin aamupala ja mankeloitiin takaisin kasarmille (tää vasta olikin kyinen matka) missä meitä odotti vielä kouluttajakoe (hurraa!). Oli kyl nannaa päästä lomille tämän koettelemuksen jälkeen! En ymmärrä miten on edes mahdollista, mutta itsellä ei havun jälkeen ollut mitkään paikat pahemmin jumissa. Ei selkä, ei jalat eikä niskat. Jalkapohjat oli todella kipeät vielä viikonlopun, mutta sen jälkeen paraneminen lähti kunnolla käyntiin (sen jälkeen kun leikkasi irtaantuneen ihoaineksen pois) ja torstaina eli viikon päästä marssista pystyi kävelemään jo aika normaalisti ja perjantain aamulenkki meni ilman mitään ongelmia.

Kokemus tulee varmasti olemaan sellainen jota muistelee vielä pitkään ja josta pystyy repimään sairasta huumoria moneen tilanteeseen. Meillä oli mahtava porukka sillä kaikki jaksoivat loppuun saakka eikä kukaan luovuttanut, muistakaan ryhmistä. Hienoa oli se, että oikeasti mentiin sen hitaimman mukaan eikä asiasta auottu päätä. Tärkeämpää oli se, että kaikki tuli mukana kuin että joku olisi ensimmäinen. 
Näin. Ei voi muuta sanoa kuin veni, vidi, vici!

Kantapää kuoriutumisen alussa. Tuosta lähti vielä oikeastaan tuo kaikki kovettunut shaibeli sekä muutama ihokerros lisää.