lauantai 12. marraskuuta 2016

EKA LEIRI TALVIPAKKASILLA


Talvi yllätti varusmiehen, mutta onneksi varusmies on niin kovaa tekoa, ettei pienestä hätkähtänyt. Tosin ensimmäisenä yönä tuuli niin maan perkeleesti, että pelkäsi jo pään jäätyvän makuupussiin kiinni kun oli vaan ihan tajuttoman kylmä. Onneksi vain ensimmäisenä päivänä ja yönä paleli (tietty olisi ollut kiva olla palelematta ollenkaan mut kaikkea ei voi saada) ja muuten olot ja fiilikset vain parani loppua kohti. Vaikka koitin jo viime talvena orientoida itseäni talven olosuhteisiin MPK:n kursseilla niin täytyy todeta, että tästä huolimatta sitä onnistui aliarvioimaan miltä tuntuu hengailla monta tuntia (tai monta päivää) -10 asteen pakkasilla. 

Vaatteita oli onneksi sopivasti, mitä nyt välillä toivoi omaavansa ne pakkashousut (jäivät kassulle ja kun muut pääsi käymään siellä hakemassa lisää varusteita niin meikäpoika oli joka kerta hommissa ja missasin moiset luksukset). Lopulta olin jo vähän sillä mentaliteetilla että fuck the pakkashousut, pärjätään ilmankin. Maiharit olivat välillä aika jäätävät jalassa triplasukista huolimatta ja ensi kerralla on kai vihdoinkin pakko siirtyä talvikumppareiden pariin vaikka tällaisena entisenä IT-suklaavanukkaana on pitänyt aina vaan maihareita palveluksessa.


Onneksi itse on sellainen torakka joka tottuu ja sopeutuu aina vallitseviin olosuhteisiin ja kun vaan osaa asennoitua oikein niin epämiellyttäväkin tuntuu siedettävältä. Saatiin harjoituksen aikana myös pieni oppitunti talviolosuhteissa pärjäämisestä ja alleviivaan itse täysin kyseisen aiheen tärkeimmän sanoman: jos pää ei kestä niin myös fyysinen suorituskyky romahtaa. Jos sitä on heti vinkumassa ja luovuttamassa niin ei se olo siitä paremmaksi muutu todellakaan. Itse voi vaikuttaa parhaiten siihen kuinka pärjää, oli kyseessä sitten vaatetus tai henkinen jaksaminen (jota voi ylläpitää sitten vaikka ottamalla tarpeeksi suklaata mukaan).

Vaikka tämä meidän homma ei fyysisesti olekaan mitään jäätävää sykkimistä niin pään pitää toimia koko ajan ja kyllä tuollaiset 14-16 h duunia ja 2-4 h epämääräistä unta yöllä pistivät välillä jaksamisen ja keskittymiskyvyn koetukselle. Silti sanoisin että kyllä tää meidän maastoharjoitus oli aikas iisipiisi näin olosuhteiden puolesta, että nyt vaan niitä -25 asteen pakkasia oottelemaan... Seuraava metsäily onkin heti viikon päästä ja sinne lähdetään taas himpun verran viisaampana varusteiden suhteen. Niistä on tarkoitus sitten myöhemmin kirjoitella ihan omat tarinat ja vinkkikolmoset joista voi sitten 1/17 mosille olla jotakin hyötyä niin ei perse jäädy heti ekana päivänä palveluksessa.




Ja hei, aliupseerikurssia jäljellä enää 21 palveluspäivää! Minne tää aika katoaa?
 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

HEI ME MARSSITAAN TAAS

Kyllä alkoi peräreikää kutitteleen mukavasti kun AUK2:sen päivitetty aikataulu iskettiin tuossa kuukausi sitten ilmoitustaululle. Siellä meinaan odotteli vuoroaan kahden viikon sisään pyörämarssi, AUK-marssi sekä suunnistus- ja pikamarssikilpailut. Nyt kaikki on vihdoin onnellisesti taputeltu pois päiväjärjestyksestä, mutta olihan se nyt saatananmoinen työmaa. Torstaina päästiin jo lomille ja kun perjantaina kävin hierojalla, oli aikamoisen työn ja tuskan takana saada oma keho edes jonkinlaiseen kuntoon. Kipua ja särkyä oli vähän joka puolella.


Pyörämarssi oli meillä kahden viikon kinkun aikaan perjantaina. Sai homma fyysisyyden lisäksi myös psykologisen ulottuvuuden kun poljettuamme takaisin kasarmille jalat makarooneina nähtiin muiden lähtevän lomille. Snif. Pyörämarssin pituudeksi ilmoitettiin jo etukäteen olevan noin 80 km ja jotenkin se vaan omaan päähän tuntui ihan jäätävältä matkalta. Ja että se pitäisi suorittaa klo 8.30-16 välillä. Really? Tuomionkellot vain soivat päässä marssipäivää ootellessa.

Ennen marssia mun piti hieman välpätä omia varusteita sillä tetsarin etutaskut painoivat ikävästi pyöräilessä reisiin vähentäen jalkojen tilaa liikkua. Oma pyöräily tuntui siis siltä, että polkisi ylämäkeen koko ajan (tai sitten mun reisilihakset ovat edelleen ihan alikehittyneet). Jo 6 km matkalla olin ihan rikki ja sen valossa tuo 80 km tuntui aikamoiselta mission impossiblelta. Taskujen nosto niin ylös kuin liivi antoi myöten sekä esim. yleistaskun pitäminen tyhjänä auttoi tähän ongelmaan onneksi aika hyvin. Marssivarusteisiin kuului tetsarin lisäksi kypärä, ase sekä reppu. Repun sai kiinnitettyä aika hyvin tarakalle ja asekin löysi itsensä gonaparkista eli ohjaustangon ritilästä.

Hirveistä kuumotteluista huolimatta marssi meni oikeastaan todella leppoisasti. Mun hobitinjalkojen rajoitteet otettiin hyvin huomioon ryhmän kesken ja vauhtia hidastettiin aina sen verran, että mäkin pystyin sotkemaan mukana. Taukoja marssilla oli kolme, kaksi lyhyempää sekä ruokatauko noin puolessa välissä ja välillä pysähdeltiin vessatauoille tai karttaa tutkimaan. Loppua kohti alkoi kyllä olemaan jo aika väsyksissä ja oikea polvi rupesi taas vammailemaan. Viimeiset 10 km mentiinkin jo apinanraivolla loppuun ja ai että kuinka hyvältä sitten maistuikaan kebu ja pizzan puolikas jotka tilattiin kassulle marssin kunniaksi!



Kinkun jälkeen tiistaina olikin sitten vuorossa kahden päivän AUK-marssi. Tähän marssiin oli todella vaikea asennoitua mitenkään supermotivoituneesti. Ei ollut luvassa mitään palkintoa (kuten koulutushaaramerkki) enkä nyt oikein ole vieläkään selvillä mitä AUK2:sen pisteillä edes tekee. Koko homma oli vain sellainen "pakko tehdä" suoritus. Joka tietenkin tehtiin, mutta ei tässä ollut sellaista samaa tappeluhenkeä mukana kuin havulla.

Koitos alkoi oppitunnilla jossa käytiin läpi aikataulu, varustus ja säännöt. Meidät oli jaettu valmiiksi jo ryhmiin ja oman ryhmän kanssa sitten kannettiin telttakamat leirintäalueelle ja pistettiin teltta pystyyn ennen marssin alkua. Kyllä taas yksinäinen kyynel vierähti poskelle kun muissa yksiköissä tavarat tuotiin autolla perille ja käytössä oli puolijoukkueteltat (meillä sissit). Tää on tätä tiedustelijan elämää... Marssi alkoi meillä vasta klo 13.40. Matkan pituudeksi sanottiin n. 45 km ja rasteja oli tiedossa 8 kipaletta. Aika nopeasti se valoisa aika meni ja suurin osa marssimisesta tapahtui pimeällä.

AUK-marssi oli samalla sotilastaitokoe jonka rasteilla piti osata erilaisia perussotilaan taitoja, kuten valo- ja käsimerkkejä, vartiovuorolistojen laatimista ja kartan lukemista. Osa rasteista oli hieman äryttäviä sillä niissä tiedusteltiin asioita mitä ei ole koskaan opetettu. Kartan piirut ftw... Keskellä yötä oli taas pakotettu lepotauko jonka aikana kerkesin hengaamaan makuupussin päällä jossain puolipsykoosissa 30 min ennen kuin tuli käsky jatkaa matkaa.

Puolivälissä marssia selän alaläskit tulivat kipeiksi samalla lailla kuin p-kauden tupamarssilla. Onneksi reipas särkylääkeannos auttoi asiaan ja turrutti kaiken kivun. Marssin loppupuolella taas jalkapohjat huusivat hoosiannaa vaikka matka oli lyhyempi ja varustus kevyempi kuin havulla. Loppukilsat mentiin taas sisulla ja henkistä taistelua käyden sen suhteen, että meenkö veksiin marssin päätteeksi. Havun jälkeiset jalkakivut olivat vielä sen verran tuoreessa muistissa, että tiesin ettei pariin päivään pysty kävelemään normaalisti. Joten vuorossa oli oman palvelusajan toisen vmtl-päivän hakeminen (olin haaveillut täysin vempattomasta auk-ajasta, mutta se meni sitten siinä). Muut menivät telttaan nukkumaan, itse könysin kenttäsairaanhoitajalle ja sain kipulääkkeet sekä hienon diagnoosin: jalkapohjan pehmytkudoksen tulehdus. Vaikka vielä myöhemmin koin pieniä häpeän tunteita kyseisestä vedosta niin kyllä se oli oikea ratkaisu sillä en vielä perjantain sulkeisissakaan pystynyt tekemään käännöksiä kunnolla kantapään varassa.


Ja nyt torstaina olikin vuorossa sitten pikamarssikilpailu.  Sitä ennen oli sopivasti suunnistuskilpailu keskiviikon iltapäivänä jossa vanha ihana vaivani eli oikean polven ulkosyrjän kipu teki kunnon comebackin. Hieman siis taas mietitytti, että millaisella vauhdilla sitä pääseekään liikkumaan. Matkaa oli 11 km eikä meille sanottu mitään minimiaikaa millä hommasta pääsee läpi. Varustuksena oli kypärä, taisteluliivi kaikilla taskuilla (kenttälapio ja nasse selässä kiinni) sekä tietenkin rynkky. Vaikka kuulemma pelkkä reipas kävely riittäisi ok tulokseen niin kyllähän se hölkkäilyksi meni kun ei sitä halunnut hommaa kuitenkaan kusta. Alussa oli hieman tuskaista operoida maiharit jalassa: kävellessä penikat oli tulessa ja juostessa taas polvi tuntui siltä, että siihen iskettäisiin neulaa sisään. Perus lose-lose-tilanne...

Menin suurimman osan matkasta yhden palvelustoverin kanssa ja saatiin vauhti pysymään ihan hyvänä kävelemällä reippaasti ja tekemällä aina välillä juoksupyrähdyksiä. 9 km kohdalla toinen lähti vetämään loppuspurttia ja meikäläinen taas hidasti vauhtia kun jalka ei taittunut enää ollenkaan. Omaksi ajaksi tuli 1h 32 min mikä nyt ei tuossa kunnossa ole mikään pöllömpi suoritus 10 kg kuormalla. Ero nopeimpiin juoksijoihin ei ollut kuin +20 min joten ei tää homma ihan penkin alle mennyt.


*****


Musta nyt vähän tuntuu, että viimeistään aukin jälkeen on pakko käydä veksissä juttelemassa tuosta polvesta vähän enemmän, se kun on joko vaivannut tai uinunut taustalla palveluksen 3. viikosta lähtien. Haluaisin aloittaa juoksemisen taas Parolaan siirtyessä ja siitähän ei tule yhtään mitään jos tätä hommaa ei saa kuntoon. Kerkesin jo vähän innostumaan tässä välissä, että tilanne olisi ollut jo ohi, mutta kivun poissaoloon oli vain syynä se ettei me olla juostu pitkään aikaan. Är sanon minä!