perjantai 30. joulukuuta 2016

VUODEN 2016 MATKAILUT

Minäkin, kun kaikki muutkin!

Hypätäänpäs hetkellisesti takaisin matkailija-moodiin ja fiilistellään matkoja jotka kerkesi vielä tekemään vuoden ensimmäisellä puoliskolla ennen palveluksen alkua. Samalla tietty voidaan myös hymistellä sille fiksuudelle, että kaikki säästöt tuli tuhlattua aika hyvin lentolippuihin kun nyt rahoille olisi ollut enemmän kuin koskaan tarpeellista käyttöä. Live in the moment ja ei huolta huomisesta, eiks ni? Ei vaan. Aika, toisin kuin raha, on katoava luonnonvara jokaisen ihmisen elämässä, joten siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Ja Because I like to practice what I preach (kuka tietää biisin??) niin kyllä sitä nautittiin siviilin viimeisistä hetkistä niin hyvin kuin taidettiin.





TAMMIKUU: UUSI-SEELANTI

Vuosi 2016 alkoi niin kaukana Suomesta kuin vain mahdollista: Uuden-Seelannin Eteläsaarella. Oma 3,5 viikon reppureissu oli pikkuhiljaa päättymässä ja kipuaminen takaisin maan pääkaupunkiin Aucklandiin alkanut. Ennen järkyttävää perselihaksia tirisyttävää kotimatkaa kerkesin vielä kokemaan koko matkan (ja ehkä koko elämäni) järisyttävimmän kokemuksen (koska tandem-hyppy 4 kilometristä, benji-hyppy 42 metristä sekä helikopterilla lentäminen jäätikön yllä eivät vaan olleet vielä tarpeeksi): villien delfiinien kanssa uimisen! Ja minä idiootti meinasin vielä skipata koko touhun kun yllättäen aloin tuntemaan järkyttävää morkkista kaikista matkan aikana tuhlatuista rahoista. Onneksi matkakaveri takoi vähän järkeä päähän ja lähdin mukaan. Koitan välttää liiallista sentimentaalisuutta, mutta jokin tässä kokemuksessa vavisutteli meikäläistä ihan ytimiä myöten. Oli aivan uskomatonta olla vedessä delfiinilauman ympäröimänä, nähdä ja tuntea kun ne sinkoilivat alle metrin päästä ilmaan volttien kera tai uivat kanssani myötäillen liikkeitäni.  Ei voinut kuin nöyränä ihmetellä maailman upeutta!

Kaikoura!


MAALISKUU: NEW YORK

Kun ensin oltiin matkattu mahdollisimman idässä niin seuraavaksi olikin vuorossa länsi ja mikäs muu kuin the one and only, New York City. Viikon ajan sai ihmetellä kaverin kanssa tuota yhtä maailman tunnetuinta ja ikonisinta saarennokaretta jota myös Manhattaniksi kutsutaan. Siellä kaikki oli oudolla tavalla tuttua, niin monia paikkoja on tullut nähtyä elokuvissa ja tv-sarjoissa etukäteen. Manhattan yllätti kompaktilla koollaan ja selkeydellään ja meidän Airbnb-kämppä sijaitsi mitä parhaimmassa paikassa Hell´s Kitchenissä jossa sai torakoida rauhassa melkein alkuasukkaan tavoin seikkailujen välissä. Kaveri oli laatinut matkalle what to eat - listan ja mehän sitten syötiin niin hamppareita kuin grillisafkaa, aasialaista, pizzaa, juustokakkua ja sushia. Ruoka, melkein tärkein syy matkustaa.





HUHTIKUU: IRLANTI

Kevään kynnyksellä tein toisen kaverin kanssa pikapyrähdyksen Irlantiin jossa vietettiin pari päivää pääkaupungissa Dublinissa ja samanmoinen aika Irlannin maaseudulla kylässä nimeltä Glendalough. Kylä sijaitsi Wicklow-vuorien lähellä ja siellä oli valtavasti erilaisia vaellusreittejä joita me sitten patikoitiin niin paljon kuin pystyttiin. Sellainen asia tuli tällä reissulla opittua, että maailmassa on paikka jossa on huonompi sää kuin Suomessa ja se paikka on Irlanti. Vaihteleviin sääilmiöihin kannattaa varautua!






 KESÄKUU: ALANKOMAAT


Viimeisenä ehtoollisena oli matka Amsterdamiin ja We Are Electric-festareille joista ainoa tieto oli, että Die Antwoord esiintyy siellä. Mutta tämä olikin oikeastaan se syy jonka ympärille koko matka rakentui. Normaalillisesti festareiden ensimmäinen päivä alkoi lämpimällä säällä ja auringolla josta se muuttui kyllä hyvin nopeasti ja loppuaika menikin kaatosateessa hytisten. Perusmeno meillä päin! Mutta Die Antwoordin näkeminen oli kaiken vaivan ja hytinän arvoista ja lopuksi oli mukavaa pyörähtää myös Amsterdamin meininkejä ihmettelemässä vaikka sitä aika laiskan pulleasti jaksoi mitään nähtävyyksiä tutkailla.



 Yhteenvetona:

4 matkaa
 3 maanosaa
11 lentoa (hyh)
40 000 lentokilometriä
10 kaupunkia/kylää


Ihan hyvä saalis kuudelle kuukaudelle!

lauantai 24. joulukuuta 2016

JOULUJA VAAN TEILLEKIN!


Itse vietän omani Parolannummella nauttien virka-avun tuomasta kiinniolosta. Tähän mennessä ohjelmaan on kuulunut saunassa käymistä, myöhään nukkumista, älytöntä porsastelua jouluruuan parissa, lahjoja ja leffoja oppintunnilla (Commando ja Die Hard 1) sekä muita leffoja ja rötinaa omassa punkassa (punkassa, jonka on saanut jo avata klo 16 koska ali-G). Surukseni pitää todeta, että jos olisin ollut joulun kotona, olisi ohjelma ollut aikalailla sama. Sad fucker as I am. Joten loppujen lopuksi, kokemus tämäkin!

Muonituskeskuksen ja Sotilaskodin tarjoamat joululahjat

Tässä olisi aika montakin asiaa josta voisi avautua (kuten se, etten tiedä minne majoitun kun monnit tulee ja kaikki ketkä asiasta voisi tietää ovat lomilla ja tulevat itsekin 2.1 ynnä muuta mukavaa) ja on näistä aina sopivin väliajoin otettu vähän lämpöä, mutta koska tällä hetkellä mihinkään ei voi vaikuttaa, on ollut vähän pakko (oman mielenterveyden kannalta) laittaa sellainen semi hakuna matata-olotila päälle. Me ei oikeastaan tiedetä tällä hetkellä mistään mitään. Paitsi että Muas-mies on vaarassa joutua sausagemaniksi eli nakkikoneeksi ellei tässä tapahdu jotain radikaalia peliliikettä mikä pelastaisi meidät moisilta hömpötyksiltä.

Yksikkömme joulukuusi jonka koristelussa ei luovuutta säästelty


Joulun jälkeen meillä jatkuvat koulutukset mikä meinaa torstaihin saakka koulutusrasteilla olemista, niiden pitämistä ja niiden arviointia. Sekä tietenkin harsujen tekoa iltamyöhään! Kiinnostuskiikarit ovat... aika hukassa. Myönnän sen. Mutta näillä mennään ja pidetään peukkuja pystyssä että tuleva oman aselajin koulutus ja tekeminen tulee olemaan mielekästä vaikka tällä hetkellä tulevaisuuden yllä leijaileekin pienimuotoinen musta aukko. 



maanantai 19. joulukuuta 2016

AUK NUMEROINA

Tehdäänpäs vielä pieni yhteenveto aliupseerikurssista Niinisalossa 
ennen kuin siirrytään Parolaan myös blogin puolella:



Tämä aurinko tosin harvoin lämmitti meitä.


Oli tarkka koettelemuksemme pituus.


Ja vieläkin on vaikea käsittää kuinka tästä selvisi hengissä.


Näin nopeasti laskettuna. Että kyllä niitä oli!



Ja korpiksi ylennyttiin ensimmäisessä aallossa.



Josta pitää olla ylpeä.


Arvosanaksi muodostui hyvä.


Jalan tai pyörällä. Repikää siitä.


Joista aina se tiistai tuntui pahimmalta.


2 h illassa ei vain ole tarpeeksi!



AUK-marssin jälkeinen tuskainen tila.


Sokerihumalan avulla jaksoi eteenpäin.


Sovivat varusteet. Niitä ei ollut. Terveisin samat housut jalassa 10 viikkoa.


Mikä on aina voitto kotiin!

lauantai 17. joulukuuta 2016

ALIUPSEERIKURSSI SUORITETTU



Kaikki loppuu aikanaan, myös aliupseerikurssi vaikka jossain kohtaa tuntui ettei loppua tule näkymään ikinä. Ja haikein mielin sitä viime tiistaina käveli viimeistä kertaa Nibizan porteista läpi, jopa omaksi hämmästykseksi. Palvelustoverin sanoja lainaten: Vitutti tulla tänne, vitutti olla täällä ja nyt vituttaa lähteä pois täältä. Nibiza, never forget! Kyllä tuota autistiporukkaa tulee ikävä vielä monta kertaa.

Saatiin jo viikko sitten kuulla omat koko aliupseerikurssin pisteet sekä sijoitukset ja omaksi hämmästykseksi olin sijalla 10! Vähän ristiriitaiset fiilikset sijoituksen suhteen koska toisaaltahan se on oikeastaan aika hyväkin, mutta sitten taas iskee se itsensäpiiskaaja esiin ja sanoo, että ihan vielä vähän rutistamalla olisi voitu päästä parempaan tulokseen. Jäin myös rontin neljän pisteen päähän arvosanasta kiitettävä ja sain hyvän. No onhan sekin nyt hyvä, mutta mutta... Tää on vähän sama kuin yliopistossa koittaa olla cool sen asian suhteen, että saa tentistä kolmosen vaikka luki siihen ihan perse veressä. Mutta turha on enää itkeä kun ripulit on jo housuissa.



Kuten kaikki suuret merkkipaalut elämässä, myös au-kurssin päättyminen vaati veroisensa juhlat. Joskus kuukausi sitten mietiskelin kuinka meidän olisi mahdollista järkätä tapahtuma minne mahdollisimman moni tulisi, porukkaa kun asusti ympäri Suomea. Lopulta päätös oli hyvinkin yksinkertainen: meidän AUK-juhlat pidetään tietenkin mun luona! Ensinnäkin, Tampere on juuri sopiva välietappi niin helsinkiläisille, jyväskyläläisille kuin oululaisille ja toiseksi, kämppikseni oli juuri muuttamassa pois ja seuraava asukas oli tulossa vasta tammikuussa jolloin yksi kokonainen huone oli vapaassa käytössä majoitusta varten. Ja näinhän me sitten tehtiin ja saatiin aika hyväkin osallistujamäärä juhliin. Vaikka kaikki suuren katastrofin ainekset olikin kasassa kun +20 19-20 - vuotiasta nuorta varusmiestä lähti leikkimään kuningas alkoholin kanssa, voi hyvillä mielin todeta, että juhlista selvittiin hyvin vähäisin vahingoin. Ja mikä tärkeintä, kaikki saatiin illan päätteeksi paimennettua oikeaan osoitteeseen nukkumaan, oli kyseessä sitten mun mesta tai VR:n juna. Katsotaan saadaanko joskus tulevaisuudessa juhlille jatkoa kurssiluokkakokouksen merkeissä.

Panostaja panostaa.

Viimeinen viikko (tai tässä tapauksessa sen puolikas) meni kassulla kamppeiden huollossa, pakkaamisessa ja palauttamisessa. Muutamasta oppitunnistakin saatiin vielä nauttia ennen ylennystä. Itse ylennystilaisuus oli mukavan ripeä ja sotilaallisen koruton (ja siis juuri hyvässä mielessä) jonka aikana palkittiin the best of the best, syötiin kuuluisan pahamaineisia hakaristitorttuja sekä iskettiin yhteisellä käskyllä alikroisantin natsat rinnuksiin. Tilaisuuden jälkeen päästiin myös askartelemaan paskartelemaan aukkiristi lomatakin rinnukseen. 

Meidän viimeisenä työmaana (ja jumankauta se olikin suuri sellainen) jouduttiin raahaamaan kaikki meidän kamppeet varusvarastolle sullottuna mätisäkkiin ja pieneen m05-reppuun. Koska tiedustelu, kaikki kannettiin itse yhdellä kertaa. Säkki oli yhtä iso ja melkein yhtä painavakin kuin allekirjoittanut itse ja johan se meinasi käydä voimille odotella omaa vuoroaan vv:n pihalla, ergonomiasta ja isosta repusta kun ei hyvällä tahdollakaan voida puhua saman päivän aikana. Onneksi havu synninpäästö auttoi tälläkin kertaa pientä taistelijaa. Kellon lyödessä 12 oli sitten aika sanoa näkemiin ja karauttaa Tampereelle. 

Viimeistä kertaa, komppania!


Mätisäkki painoi aikalailla saman verran kuin havuvarustus.

tiistai 6. joulukuuta 2016

SAAKO VÄHÄN VALITTAA?


Sinäkin Brutukseni! Kaikista korkealentoisista aikomuksista huolimatta myös itse joudun häpeäkseni nyt toteamaan, että hupsansaa, venähtipä kirjoitustauko pitkäksi vaikka tavoitteena nimenomaan oli, ettei tällaisia pidemmän aikavälin notkahduksia tapahtuisi. Tässä on nyt ehkä liian monta pientä ärsyttävää juttua kaihertanut takapuolta sen verran, että ne kaikki yhteen ympättynä ovat saaneet aikaan tilanteen jossa voisin ihan mielelläni käväistä pehmustetun huoneen puolella riehumassa hetken aikaa. Tai kirjoittaa ihan hirveän valituskirjelmän tänne. Sitä olen tähän saakka vältellyt koska valittaminen nyt harvoin mitään auttaa, mutta samalla olen blokannut itseltäni mahdollisuuden kirjoittaa yhtään mitään sillä ennenkuin tulppa on poistettu, ei mitään muutakaan tule pihalle.  Henkinen ummetus on termi jonka lanseerasin vuoden alussa poliittiset ideologiat-kurssin yhteydessä ja tavallaan kyseinen ilmiö on tässäkin nyt nähtävillä. Ja kuten Frozenissakin lauletaan: Let it go! Let it go!



Ennen kuin päästään vinguttamaan sitä yksinäistä viulusonaattia kaikelle maailman epäreiluudelle niin pitää todeta, että nämä omat fiilikset ovat hieman ristiriitaiset siinä mielessä, että päällimmäinen tunne on kuitenkin ihan jepa. Esimerkiksi kun viime viikolla päästiin tykittämään omia koulutushaarajuttuja niin kyllähän niitä tekisi vaikka kellon ympäri, on ne sen verran kivoja. Mutta kun tuo on vain osa tätä kaikkea ja kun lennätykseen ympätään kaikki muu palvelukseen ja aliupseerikurssiin kuuluva niin siitä se turhautumisen kikkare alkaakin kasvamaan. Keittiöpsykologin maisterintutkinnolla olen analysoinut tilannetta niin, että sellainen laajempi henkinen ja fyysinen väsymys on saamassa otettaan taistelukääpiöstä ja sen vuoksi tietyt jutut, jotka muuten saattaisi ohittaa olankohautuksella, ovat nyt samantasoisia häiriöitä kuin kepiniskut talviunta nukkuvan karhun takamukseen. Ärsyttää. Ja välillä aika paljon.



Ensinnäkin. Missä meidän vapaa-aika? Viimeisen kuukauden aikana olen hataran muistikuvani mukaan käynyt kerran uintikerhossa ja viime viikon keskiviikkona uskalsin vetäistä tunnin päikkärit ennenkuin kokeisiin lukeminen taas jatkui. Ensimmäinen viikko meillä meni metsässä (se kerta kun täällä porukka paleli ja itki) = ei vapaa-aikaa. Seuraava viikko oli kassulla ja sitä taas jotenkin ihan uivelona hehkutteli mielessään, että nyt on sitten edes ne kuppaset 2 h illassa aikaa näppäillä kiviä niin heti viikon alkuun iskettiin tehtävänanto koulutuskortin tekemisestä sekä sitten myöhemmin viikolla pidettiin oma 1,5 h koulutus ja sen viikon perjantaina oli vielä luvassa koe Tyhmänjohtajan käsikirjasta jota lukiessa (tai siis yrittäessä lukea) jokainen taistelija koki automaattisen lobotomian. Ymmärtääkseni kokeesta kuitenkin selvittiin, sillä kukaan ei ole tullut huutamaan uusintoihin. Kolmas viikko olikin taas metsässä, 24/7 sateen armoilla, luonnollisesti ei vapaa-aikaa. Samalla suoritettiin opettamisen koe 2. Ja nyt edellisen viikon iltavapaat menivät taas kokeisiin valmistautuessa ja kiinnostuskiikarit olivat lievästi sanottuna hukassa. Perjantaina pääsin vielä tekeen kokeen kiireessä päivystysnakin ohella ja siinäkin oli sellaiset omat säätönsä, että oksat pois. Ensi viikolla meillä on luvassa taas... lisää kokeita!




Joskus kuulin jonkun huhun siitä, että AUK2:lla helpottaisi, mutta se taisikin olla jotain AUK1 itsepetoksellista horinaa jolla huijattiin omaa mieltä jaksamaan vielä pari viikkoa. Kauheesti täällä myös toistellaan, ettei AUK2:n pisteillä ole mitään väliä, mutta silti sitä vaan sykkii eteenpäin kuin pieni hamsteri juoksupyörässä. Näin nyt lomilla yhtä inttikamua ja kyllä oli ristiriitaiset fiilikset kun hän on taas omassa AUKissaan hajoamassa tylsyyteen ja tekemisen puutteeseen. Heillä koulutuskortin tekemiseen (20 min oppintuntia varten) annettiin aikaa 1,5 päivää ja nimenomaan siis palvelustunteja. Da fuck sanon minä.  Tietty tässä voi nyt sitten aatella jotenkin ylevästi että kyllä on hommia paiskittu, mutta kun kaikille loppujen lopuksi tulee ne samat natsat rinnuksiin niin ei ketään missään kiinnosta, että kuinka monta kilometriä sitä onkaan marssinut tai kuinka myöhään niitä koulutuskortteja väsättiin. Ei mene nallekarkit kyllä tasan!

Meitsi viimeiset 4 viikkoa.

Tähän mayhemiin voidaan vielä lisätä sellaiset aspektit kuin huono nukkuminen ja aikataulumuutokset sekä niiden aiheuttama tietämättömyys. En oo Niinisalossa olon aikana nukkunut kuin ehkä kaksi yötä heräämättä. Yleensä herään ekan kerran klo 2 yöllä ja jos oikein onnistaa niin seuraava herääminen on vasta klo 5 josta sitten kelloa 5 min välein tarkastamalla päästään sinne oikean herätyksen aikoihin eli klo 6. Pahimmassa tapauksessa herään tunnin välein koko loppuyön. En tiedä mikä ihmeen demoni tuolla tiekkarin tiloissa lymyää ja vie multa unirauhan. Lisäksi meillä on nyt vaihtelevien sääolosuhteiden vuoksi jouduttu hieman improvisoimaan aikatauluja ja tämähän nyt on ihan ymmärrettävää, mutta huomaa kuinka oma sopeutumiskyky on aika pahasti taantunut joten jokainen muutos aiheuttaa aina ensin pienimuotoisen sydänkohtauksen ja paniikin. Kun joku vielä tulee ihan muinaismiehinä sanomaan, että meillä on huomenna jalkamarssi ja kun asiasta ei ole mitään muuta tietoa niin sitä vaan meinaa pudota sellaiseen mustaan aukkoon kun kuvittelee mielessään jo kaikenmoisia. Sitä on kuin 5-vuotias lapsi joka kiukuttelee ja huutaa, että mä en ala!



Meille oli myös epäselvää aina viime viikolle saakka, että kuinka paluu takaisin omaan kotiyksikköön tullaan järjestämään ja kuinka esimerkiksi meidän lomat menee. Ei ne nyt vieläkään ihan selkeitä ole, lomaa on kuulemma 14-18.12, mutta silloin kysymys kuuluu että mitä ihmettä me duunaillaan kassulla jouluna? Tosin ehkä silloin saankin joululahjaksi sitä kaivattua vapaa-aikaa ja voin vaikkapa lukea jonkun kirjan joka ei sisällä ryhmänjohtajia, pataljoonia tai käsimerkkejä?

Meillä oli nyt ruhtinaalliset neljän päivän lomat, mutta näin muutamia tunteja ennen kassulle palaamista voi taas todeta, että ne päivät ja tunnit kyllä katosivat nopeammin kuin pieru saharaan. Voittajan valita oli myös mennä eilen iltavuoroon painaan duunia 10 tunniksi, sillä nyt on vähän sellainen rekan alle jääneen fiilis vielä. Mutta raha ei kasva puussa, kaikista vähiten varusmiehen puussa. Ja kyllä on hymy herkässä (eli se väkinäinen irvistys) kun tietää jo nyt, että tuolloin lomillakin on mentävä töihin. Tällä viikolla on itsellä vielä vuorossa kauan peljätty ja vähän haluttu oppilasjohtajanakki joka onneksi (thank god) on vain 2,5 päivän mittainen. Siinäkin sitten ne omat säätönsä.




Näin. Tämä oli täysin turha teksti ilman mitään rakentavaa sanottavaa, mutta kirjotinpa sen silti. Sen keskeisenä sanomana voitaneen pitää sellaista huomiota, että kypsyysaste aliupseerikurssia kohtaan on jo erittäin rapea ja omasta puolestani voitaisiin hyvillä mielin jo siirtyä uusiin haasteisiin eli morttien paimentamiseen. EI ENÄÄ KOKEITA!

PS. Hieman jumalatonta myös julkaista tämä näin itsenäisyyspäivänä kun kuvaan olisi sopinut ennemmin jokin sentimentaalinen kirjoitus omasta rakkaudesta Suomea kohtaan, mutta... ensi kerralla sitten!