tiistai 6. joulukuuta 2016

SAAKO VÄHÄN VALITTAA?


Sinäkin Brutukseni! Kaikista korkealentoisista aikomuksista huolimatta myös itse joudun häpeäkseni nyt toteamaan, että hupsansaa, venähtipä kirjoitustauko pitkäksi vaikka tavoitteena nimenomaan oli, ettei tällaisia pidemmän aikavälin notkahduksia tapahtuisi. Tässä on nyt ehkä liian monta pientä ärsyttävää juttua kaihertanut takapuolta sen verran, että ne kaikki yhteen ympättynä ovat saaneet aikaan tilanteen jossa voisin ihan mielelläni käväistä pehmustetun huoneen puolella riehumassa hetken aikaa. Tai kirjoittaa ihan hirveän valituskirjelmän tänne. Sitä olen tähän saakka vältellyt koska valittaminen nyt harvoin mitään auttaa, mutta samalla olen blokannut itseltäni mahdollisuuden kirjoittaa yhtään mitään sillä ennenkuin tulppa on poistettu, ei mitään muutakaan tule pihalle.  Henkinen ummetus on termi jonka lanseerasin vuoden alussa poliittiset ideologiat-kurssin yhteydessä ja tavallaan kyseinen ilmiö on tässäkin nyt nähtävillä. Ja kuten Frozenissakin lauletaan: Let it go! Let it go!



Ennen kuin päästään vinguttamaan sitä yksinäistä viulusonaattia kaikelle maailman epäreiluudelle niin pitää todeta, että nämä omat fiilikset ovat hieman ristiriitaiset siinä mielessä, että päällimmäinen tunne on kuitenkin ihan jepa. Esimerkiksi kun viime viikolla päästiin tykittämään omia koulutushaarajuttuja niin kyllähän niitä tekisi vaikka kellon ympäri, on ne sen verran kivoja. Mutta kun tuo on vain osa tätä kaikkea ja kun lennätykseen ympätään kaikki muu palvelukseen ja aliupseerikurssiin kuuluva niin siitä se turhautumisen kikkare alkaakin kasvamaan. Keittiöpsykologin maisterintutkinnolla olen analysoinut tilannetta niin, että sellainen laajempi henkinen ja fyysinen väsymys on saamassa otettaan taistelukääpiöstä ja sen vuoksi tietyt jutut, jotka muuten saattaisi ohittaa olankohautuksella, ovat nyt samantasoisia häiriöitä kuin kepiniskut talviunta nukkuvan karhun takamukseen. Ärsyttää. Ja välillä aika paljon.



Ensinnäkin. Missä meidän vapaa-aika? Viimeisen kuukauden aikana olen hataran muistikuvani mukaan käynyt kerran uintikerhossa ja viime viikon keskiviikkona uskalsin vetäistä tunnin päikkärit ennenkuin kokeisiin lukeminen taas jatkui. Ensimmäinen viikko meillä meni metsässä (se kerta kun täällä porukka paleli ja itki) = ei vapaa-aikaa. Seuraava viikko oli kassulla ja sitä taas jotenkin ihan uivelona hehkutteli mielessään, että nyt on sitten edes ne kuppaset 2 h illassa aikaa näppäillä kiviä niin heti viikon alkuun iskettiin tehtävänanto koulutuskortin tekemisestä sekä sitten myöhemmin viikolla pidettiin oma 1,5 h koulutus ja sen viikon perjantaina oli vielä luvassa koe Tyhmänjohtajan käsikirjasta jota lukiessa (tai siis yrittäessä lukea) jokainen taistelija koki automaattisen lobotomian. Ymmärtääkseni kokeesta kuitenkin selvittiin, sillä kukaan ei ole tullut huutamaan uusintoihin. Kolmas viikko olikin taas metsässä, 24/7 sateen armoilla, luonnollisesti ei vapaa-aikaa. Samalla suoritettiin opettamisen koe 2. Ja nyt edellisen viikon iltavapaat menivät taas kokeisiin valmistautuessa ja kiinnostuskiikarit olivat lievästi sanottuna hukassa. Perjantaina pääsin vielä tekeen kokeen kiireessä päivystysnakin ohella ja siinäkin oli sellaiset omat säätönsä, että oksat pois. Ensi viikolla meillä on luvassa taas... lisää kokeita!




Joskus kuulin jonkun huhun siitä, että AUK2:lla helpottaisi, mutta se taisikin olla jotain AUK1 itsepetoksellista horinaa jolla huijattiin omaa mieltä jaksamaan vielä pari viikkoa. Kauheesti täällä myös toistellaan, ettei AUK2:n pisteillä ole mitään väliä, mutta silti sitä vaan sykkii eteenpäin kuin pieni hamsteri juoksupyörässä. Näin nyt lomilla yhtä inttikamua ja kyllä oli ristiriitaiset fiilikset kun hän on taas omassa AUKissaan hajoamassa tylsyyteen ja tekemisen puutteeseen. Heillä koulutuskortin tekemiseen (20 min oppintuntia varten) annettiin aikaa 1,5 päivää ja nimenomaan siis palvelustunteja. Da fuck sanon minä.  Tietty tässä voi nyt sitten aatella jotenkin ylevästi että kyllä on hommia paiskittu, mutta kun kaikille loppujen lopuksi tulee ne samat natsat rinnuksiin niin ei ketään missään kiinnosta, että kuinka monta kilometriä sitä onkaan marssinut tai kuinka myöhään niitä koulutuskortteja väsättiin. Ei mene nallekarkit kyllä tasan!

Meitsi viimeiset 4 viikkoa.

Tähän mayhemiin voidaan vielä lisätä sellaiset aspektit kuin huono nukkuminen ja aikataulumuutokset sekä niiden aiheuttama tietämättömyys. En oo Niinisalossa olon aikana nukkunut kuin ehkä kaksi yötä heräämättä. Yleensä herään ekan kerran klo 2 yöllä ja jos oikein onnistaa niin seuraava herääminen on vasta klo 5 josta sitten kelloa 5 min välein tarkastamalla päästään sinne oikean herätyksen aikoihin eli klo 6. Pahimmassa tapauksessa herään tunnin välein koko loppuyön. En tiedä mikä ihmeen demoni tuolla tiekkarin tiloissa lymyää ja vie multa unirauhan. Lisäksi meillä on nyt vaihtelevien sääolosuhteiden vuoksi jouduttu hieman improvisoimaan aikatauluja ja tämähän nyt on ihan ymmärrettävää, mutta huomaa kuinka oma sopeutumiskyky on aika pahasti taantunut joten jokainen muutos aiheuttaa aina ensin pienimuotoisen sydänkohtauksen ja paniikin. Kun joku vielä tulee ihan muinaismiehinä sanomaan, että meillä on huomenna jalkamarssi ja kun asiasta ei ole mitään muuta tietoa niin sitä vaan meinaa pudota sellaiseen mustaan aukkoon kun kuvittelee mielessään jo kaikenmoisia. Sitä on kuin 5-vuotias lapsi joka kiukuttelee ja huutaa, että mä en ala!



Meille oli myös epäselvää aina viime viikolle saakka, että kuinka paluu takaisin omaan kotiyksikköön tullaan järjestämään ja kuinka esimerkiksi meidän lomat menee. Ei ne nyt vieläkään ihan selkeitä ole, lomaa on kuulemma 14-18.12, mutta silloin kysymys kuuluu että mitä ihmettä me duunaillaan kassulla jouluna? Tosin ehkä silloin saankin joululahjaksi sitä kaivattua vapaa-aikaa ja voin vaikkapa lukea jonkun kirjan joka ei sisällä ryhmänjohtajia, pataljoonia tai käsimerkkejä?

Meillä oli nyt ruhtinaalliset neljän päivän lomat, mutta näin muutamia tunteja ennen kassulle palaamista voi taas todeta, että ne päivät ja tunnit kyllä katosivat nopeammin kuin pieru saharaan. Voittajan valita oli myös mennä eilen iltavuoroon painaan duunia 10 tunniksi, sillä nyt on vähän sellainen rekan alle jääneen fiilis vielä. Mutta raha ei kasva puussa, kaikista vähiten varusmiehen puussa. Ja kyllä on hymy herkässä (eli se väkinäinen irvistys) kun tietää jo nyt, että tuolloin lomillakin on mentävä töihin. Tällä viikolla on itsellä vielä vuorossa kauan peljätty ja vähän haluttu oppilasjohtajanakki joka onneksi (thank god) on vain 2,5 päivän mittainen. Siinäkin sitten ne omat säätönsä.




Näin. Tämä oli täysin turha teksti ilman mitään rakentavaa sanottavaa, mutta kirjotinpa sen silti. Sen keskeisenä sanomana voitaneen pitää sellaista huomiota, että kypsyysaste aliupseerikurssia kohtaan on jo erittäin rapea ja omasta puolestani voitaisiin hyvillä mielin jo siirtyä uusiin haasteisiin eli morttien paimentamiseen. EI ENÄÄ KOKEITA!

PS. Hieman jumalatonta myös julkaista tämä näin itsenäisyyspäivänä kun kuvaan olisi sopinut ennemmin jokin sentimentaalinen kirjoitus omasta rakkaudesta Suomea kohtaan, mutta... ensi kerralla sitten!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!