lauantai 17. kesäkuuta 2017

OHI ON!

Ei oo kiire, ei oo hoppu,
nyt on tää työmaa jo loppu!



Ohi on ja ihan hyvillä fiiliksillä siirryttiin reservin hellään huomaan. Senhän tajuaa oikeasti vasta tossa viikonlopun jälkeen, että palvelus on oikeasti ohi kun ei tarvitsekaan sunnuntai-illan päätteeksi pakata reppuaan ja suunnata kohti kasarmia. Nyt on vielä sellainen olo, että olisi vain lomilla. Vielä on paljon kaikkea kirjotettavaa ja kerrottavaa, mutta sitä ennen meikäläinen pakkaa hellevaatteet mukaan ja lähtee Rodokselle oikealle lomalle. Ei muuta kuin onnea kaikille muille kotiutuneille ja aamuja niin saatanasti niille joiden palvelus vielä jatkuu. Morrrrnings!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

MIKSI ASEPALVELUKSEEN?

Ja miksi asepalvelukseen 29-vuotiaana? Saattaisi joku kysäistä ja kulmiaan hieman kurtistaa. Tästä aiheesta piti kirjoitella jo ennen palvelukseen astumista, mutta kävi ne perinteiset eli aika loppui kesken. Ehkäpä näin 3 4 7 9 11 kk palvelleena (kuinka kauan tää vielä pyörii luonnoksissa??) aiheeseen saa jopa realistisemman otteen ilman mitään vaaleanpunaisten lasien hattaroimaa glitteriä eli mututuntuilua, mikä taas olisi voinut olla asian laita vielä viime kesänä. Kuten aina, en osaa selittää asioita yksinkertaisesti parilla lauseella kun on kyseessä tällaiset hieman suuremmat aika kokonaisvaltaisesti omaan elämään vaikuttavat peliliikkeet. Tämän lukeaksesi tarvitset mitä luultavammin hyvän asennon sohvalla, tyynyn jolle nukahtaa kun selitys menee liian kuivakkaaksi ja silmätippoja joilla estät verkkokalvoja sulamasta näytön äärellä.

Olisi ehkä aivan liian lennokasta sanoa, että maailmankaikkeus ohjasi mut tähän suuntaan, mutta tekee mieli sanoa silti niin. Mä en parhaalla tahdollakaan voi käyttää sitä yleisintä perustelua mitä naisten suusta kuulee (eli olen lapsesta saakka halunnut käydä armeijan) sillä mä en todellakaan ole tahtonut. Teini-iässä mun sisko joskus sanoi ääneen, että pitäiskö mennä armeijaan että voisi kuntoilla ja mä mietin mun fantasiakirjan takaa, etten oo kuullut hetkeen mitään yhtä tyhmää paskaa. Parin vuoden päästä ensimmäisen poikaystävän ja hänen kaveripiirinsä äärimmäisen negatiivinen suhtautuminen palvelukseen jätti myös todella suuren jäljen muistin syövereihin.

Olin muistaakseni 22-vuotias kun ajatukset niin sanotun "velvollisuuden täyttämisestä" nousivat ensimmäisen kerran omaan tietoisuuteen ja silloin erään hyvän ystäväni kanssa monesti puhuimme ja harmittelimme ettei ole olemassa Lotta-palvelusta naisille. Vähämpä silloin tiesi mistään Sotilaskotiliitosta tai Maanpuolustuskoulutusyhdistyksestä. Kyllähän sitä näin jälkikäteen olisi helppo harmitella vaikka kuinka paljon, ettei homma ottanut tuolloin enemmän tuulta alleen sillä jos vain tahtoa olisi ollut, niin kyllähän kaikki tieto olisi nopeasti Googlesta löytynyt, mutta tuolloin olivat muut asiat paaaaaaaljon suuremmassa arvossa ja tavoitteet elämässä ehkä hieman erilaiset kuin nyt (tai pikemminkin niin, että sen aikaiset tavoitteet tuli myöhemmin sitten saavutettua ja sitten piti kehitellä uusia tavoitteita, kuten tämä haha) niin homma jäi vaan puheen tasolle.

Seuraavan kerran asepalveluksen suorittaminen (tai suorittamattomuus) tussahti mieleen yllättävän voimakkaana 26-vuotiaana kun olin Bangkokissa vaihto-opiskelijana opiskelemassa kansainvälistä johtamista. Tuolloin oli jo tapahtunut se ahaa-elämys, ettei AMK ole oma juttu ja olin edelliskeväänä pyrkinyt ensimmäisen kerran Tampereen yliopistoon lukemaan politiikan tutkimusta. Kriisinhallinta, humanitaarinen interventio, sodan kauheudet ja siihen johtavat erinäiset rakenteelliset syyt alkoivat kiinnostaa toden teolla. Vaihto-opintojen aikana aloitin pääsykokeisiin valmistautumisen toistamiseen. Mä en oikeastaan enää edes muista mikä se mun ajatusketju tässä tilanteessa oli, mutta yhtäkkiä palveluksen suorittamisen tärkeys iski aivan valtavalla voimalla tajuntaan. Hirveä paniikki siitä, että mun kohdalla juna olisi jo mennyt ja että olisin jo liian vanha. Vai olisinko? Silloisen kumppanin melkein raivoisan negatiivinen suhtautuminen asiaan huuhtoi sen kipinän kyllä aika nopeasti pois ja sillä kertaa asia hautautui ja jäi taas suurten mullistusten jalkoihin.

No, parisuhde meni, työkuviot muuttuivat ja oma tradenomin tutkintokin piti pikkuhiljaa saada pakettiin. Siinä sitten keikuttiin vuoden verran aika eksistentiaalisten asioiden äärellä pohtien sellaisia seikkoja kuin kuka minä olen ja mitä minä haluan tehdä elämässäni. Mikä mua kiinnostaa ja mikä mua liikuttaa? Rattaat pyörivät eteenpäin ja pikkuhiljaa sitä löysi itsensä tilanteesta missä kaikki häiritsevät esteet olivat poistuneet eikä tekosyitä palvelukseen hakeutumattomuudelle enää ollut. Sitten piti vain taistella sen nolouden kanssa, että voiko tällainen kääkkä oikeasti mennä sinne. Loppujen lopuksi päädyin siihen lopputulokseen, että jos mä nyt jätän menemättä sellaisen seikan vuoksi kuin oma ikä niin se päätös kyllä tulee myöhemmin haukkaamaan takapuolesta ja kummittelemaan uniin. Ja muutenkin, jos PV itse on määritellyt asepalvelusiäksi 18-29 vuotta niin liian vanhahan on vasta kun tämän iän ylittää ja sitä ennen on ihan käypä suorittamaan palveluksen.

Itselle tuli varmuus siitä, että haluan lukea politiikan tutkimusta yliopistossa ja aloitinkin opinnot kunnolla tammikuussa 2016 (ennen tätä meinasin, että kävisin kokoaikaisesti duunissa ja opiskelisin hissukseen sivussa). Tiesin myös jo, että haluan opinnoissa suuntautua niin paljon kuin mahdollista kansainvälisen politiikan puolelle ja hakeutua suorittamaan maisterivaihetta rauhan- ja konfliktintutkimuksen pariin. Jos haluan tutkia sotaa ja konflikteja niin eikö olisi hyvä myös itse nähdä mitä tämä toiminta on ruohonjuuritasolla? Jos haluan toimia kriisinhallinnan parissa niin ennen kuin toimisin siviilitehtävissä voisinko toimia sotilaana? Saisinko asepalveluksesta jotakin sellaista irti mikä avaisi mulle ovia myöhemmin tämän aihealueen parissa?

Vaikka tämä hyötynäkökulma onkin se millä yleensä perustelen ihmisille omaa hakeutumista asepalvelukseen, löytyy suorittamiselle myös ne sentimentaaliset syyt. Kun maailmalla seikkaili 9 kk putkeen ja asui valtiossa jonka määritelmä on teollistunut kehitysmaa niin osasi tämän jälkeen nähdä kotimaansa ja oman suomalaisuutensa hyvin erilaisessa valossa kuin aiemmin. Kyllä ne vanhat ja viisaat tiesivät, että "joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" ja palasin takaisin Suomeen tuntien aivan uudenlaista arvostusta tätä maata kohtaan. Meidän suku ei toisen maailmansodan aikana saanut käsiinsä mitään voittavia arpoja ja kuten niin monet muutkin ihmiset, heidätkin revittiin omilta juuriltaan ja lähetettiin kauas pois kotoa. Ehkä tavallaan tällä omalla maailmalla seikkailemisella on jatkanut sitä levotonta kiertolaisen elämää joka on taltioitunut omiin geeneihin vailla tunnetta siitä, että oikeasti kuuluisi jonnekin.

Itse vasta kotiinpaluun yhteydessä valitsin tietoisesti tämän maan pysyväksi kodikseni (jos näin voi asian ilmaista) ja paikaksi jonne haluan jatkaa juurtumistani. Samalla koen vahvasti, että tilanteen sattuessa haluan puolustaa tätä paikkaa joka on mulle tärkeä. Tiedän, että nykypäivänä idea oman perseen uhraamisesta kotimaan puolesta (tai ylipäätänsä minkään asian puolesta) ei saa suurta kannatusta aikaan ja vaikuttaa idealistiselta ellei jopa lapselliselta. Silti ajatus siitä, että lähtisi vain lipettiin sotii suuresti omaa velvollisuudentajua vastaan. Hillelin sanontaa lainaten: Jos et sinä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Asepalveluksen suorittaminen on tavallaan oma kannanottoni, merkki sitoutumisestani. Mun tapa antaa takaisin.


Erästä suurta idoliani lainaten: Namaste. Yolo.



//EDIT.

Tätä kirjoitusta on nyt siis hakattu kasaan jo yli puoli vuotta ja aina pieni pelko perseessä oon aukonut keskeneräistä luonnosta auki jatkaakseni. Koskaan ei ole voinut tietää mitä on saattanut oksentaa näytölle joskus yön pimeinä tunteina talteen. Ja vaikka tässä palveluksen aikana, erityisesti loppupuolella, sitä on ketuttanut usein niin valtavasti että oon jo mielessäni kironnut siirtyväni siviilipalveluksen pariin ja antavani huithapelit tälle kaikelle, niin silti tämä teksti ja siinä ilmenevät omat ajatukset ja tunteet ovat edelleen täysin paikkansa pitäviä. Tämä on se suuri viitekehys jonka sisällä toimin (tai pyrin toimimaan) ja sen ylevyydestä huolimatta sitä tottakai on aivan yhtä pikkumainen monien asioiden suhteen kuin muutkin kuolevaiset. 


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

MISTÄ TIETÄÄ...

... että alkaa olemaan korkea aika siirtyä reserviin?
No muun muassa näistä sekalaiseen järjestykseen laitetuista aatoksista:




* Kun lomilla tiirailee lähipusikoihin ja ajattelee "tuossa ois täydellinen navetuskeppi".

* Kun laittaa hieman meikkiä naamaan valokuvausta varten eikä meinaa tunnistaa itseään peilistä.

* Kun joku käyttää etunimeäsi ja menee pari sekuntia tajuta, että joku huutelee juuri sinua.

* Kun pelkkä ajatus hernekeiton syömisestä saa pienen oksennusrefleksin aikaan.

* Kun jalat ovat epämuodostuneet maihariin meneviksi ja lomilla normaalit lenkkarit taas vuorostaan hiertävät.

* Kun mangorahka on parasta jälkkäriä mikä mieleen tulee.

* Kun on mahdollisuus nukkua 2 h ennen omaa kipinävuoroa ja se vaikuttaa mahdottoman ruhtinaalliselta ajalta.

* Kun meinaa lomilla saada sydänkohtauksen äkillisestä "missä on mun ase??"-ajatuksesta.

* Kun lähikebabbilan tarjoilija lausuu sun tilauksen sun puolesta ääneen, koska oot tilannut samaa ruokaa joka perjantai viimeiset 48 viikkoa.

*  Kun on aivan normaalia nukkua päiväunia talvitakin alla vuoteessa.

* Kun kynsien alle on jämähtynyt ikikerros multaa metsässä ryömimisen vuoksi.

* Kun opintojen jatkuminen pelottaa, sillä siellä ei ole kukaan piiskaamassa sua jatkamaan.




Huomenna on kuulkaas TJ 10 joista palveluksessa menee 8 päivää. Vaikka toisaalta vähän jännittää kuinka sitä taas pärjää tämän laitostumisen jälkeen niin samaan aikaan tietää, että aikansa kutakin. Nyt on aika mennä kohti uusia seikkailuja (lue pettymyksiä). Itsellähän on ehkä maailman helpoin tilanne sillä mun ei oo tarvinnut miettiä mitään asunto-, opiskelu- tai työjuttuja palveluksen aikana. Mä olen jo kunnon autistina suunnitellut opinnot syksylle, joten tästä sitä vaan seilataan pehmein purjein takaisin oravanpyörään.

Sitä ennen meillä on nämä 1,5 viikkoa kaikkea mukavaa höpöhöpö-hommaa kuten varustepalautuksia, oppitunteja ja liikuntaa. Tulee vahvasti mieleen p-kauden alku, tosin silloin oli vielä tulevaisuus avoin ja mahdollisuuksia täynnä, nyt on jäljellä vain katkeruus, hahha.




sunnuntai 28. toukokuuta 2017

KOTIUTUMISTESTIT


Vaikka en pidä itseäni edes minään suurena kuntoliikkujana tai hyvää kuntoa omaavana henkilönä (ehkä hyvällä säkällä ok-kuntoisena kääpiönä) niin täytyy todeta, että kuulun siihen porukkaan jolla kunto huononi palveluksen aikana. Varsinkin palvelusajan loppupuolikas on ollut yhtä pettymystä liikunnan suhteen. Kuvittelin vielä joskus tammikuussa, että pääsen Parolassa säännöllisen liikunnan makuun ja pystyisin jatkuvalla harjoittelulla parantamaan tuloksiani kuntotesteissä. Erityisesti toivoin pääseväni juoksemaan ja saamaan siten Cooperista yli 2700 m (ennen palvelusta juoksin cooperissa 2680 m).

Kuinkas tämä kevätpuolisko on sitten mennyt liikunnan suhteen? Läpiviennissä liikuntaa on ollut merkattuna meille niinkin ruhtinaallisesti kuin keskimäärin 1h/kk, mikä ei luonnollisestikaan ole riittävää millään tasolla. Mut hei, ei huolen häivää, onhan meillä ollut vielä iltavapaat! Paitsi että joka toinen viikko on kulunut metsässä ja joka toinen viikko ollaan maattu sitten sikiöasennossa punkassa keräämässä voimia taas tulevan viikon koitokseen. Olenkohan tämän viiden kuukauden aikana päässyt/jaksanut käydä 4 kertaa lenkillä/juoksemassa ja 3 kertaa uimassa. 

Joten kun meillä nyt viikolla 21 oli vuorossa kotiutumistestit cooperin ja lihaskuntotestin muodossa, eivät omat tavoitteet olleet hirveän korkealla asian suhteen. Oikein ärsytti tehdä niitä kun tiesi, että tulokset tulevat olemaan huonommat kuin p-kaudella. Vaikka me ollaan nyt sykitty metsässä kuin pienet oravat ja painavaa tavaraa on pitänyt siirrellä paikasta toiseen niin ei se korreloidu suoraan punnerrusten määrän kanssa tai kuinka hyvin pystyy juoksemaan 12 min putkeen. Olisi ollut tärkeää harjoitella myös sitä tekniikkaa jolloin punnerruksia varten olisi pitänyt tehdä ö hö höööö punnerruksia. Näin jälkiviisaana sitä voisi saivarrella, että myös viikonloppuvapailla olisi voinut käyttää hetkisen lihaskuntoharjoitteluun, mutta totean nyt käsi sydämellä, että meidän läpiviennin puitteissa ei siihen kyllä kyennyt, oli pakko levätä.

Omista p-kauden tuloksista kirjoitin täällä ja nykyiset tulokset olivat taas seuraavanlaiset:

Cooper 2475 m (p-kaudella 2510 m, huononi 35 metrillä)
Vauhditon pituushyppy 170 cm (p-kaudella 165 cm, parani 5 cm:llä)
Istumaannousut 36 kpl (p-kaudella 44 kpl, huononi 8:lla)
Etunojapunnerrus 25 kpl (p-kaudella 32 kpl, huononi 7:llä)
Että silviisii sitten niin.
Onneksi salijäsenyys oottelee siviilissä, samoin metsäpolut juoksemista varten.





keskiviikko 24. toukokuuta 2017

HAISEEKO TÄÄLLÄ LEIPÄ?




"Ja ellei ripulia erittynyt suolistosta,
elämän luonnistuminen
olosuhteissa näissä
ei napannut."

Sissimuonapakkaus ja wildu tulilla.

Jokainen palveluksessa oleva tietää punaisen pussin. Jokainen palveluksessa oleva myös kauhulla odottaa sitä päivää jolloin sellainen ojennetaan varusmiehen viattomaan käteen ja näin ollen anastetaan mahdollisuus mukavaan muke-ruokaan tai siedettävään pakkisafkaan. Jos olet onnekas, saatat törmätä punaiseen pussiin vain muutaman kerran palveluksesi aikana. Jos olet taas superonnekas (kuten me), pääset syömään punaista pussia usein ja paljon (mentiin juuri melkein 5 viikkoa putkeen sissimuonalla).

Kun kokonainen taisteluharjoitus vedetään läpi sissimuonan voimin, tapahtuu ihmisen fysiologiassa mielenkiintoisia asioita. Punaisen pussin tuotesisältöä tarkasteltaessa tarkemmin, huomaa että jokainen ateria (keltaista ja punaista kiisseliä lukuunottamatta) sisältää palmuöljyä. Sinänsä järkevää sillä palmuöljy tuplaa ruoka-annoksen kalorimäärän melkein automaattisesti. Mutta mitä muuta tämä ihana palmuöljymme saakaan aikaan?

Lyhyesti sanottuna: paljon paskaa.

Taistelijan elämä tiivistyy seuraamaan ruuansulatuksen pyhää kiertokulkua siitä asti kun trangia laitetaan tulille ja pistetään vähän wildua tai tacopataa lämpiämään aina siihen saakka kun tämä samainen ruoka-annos räjähtää varusmiehen pyrstöstä takaisin luontoon (monessa tapauksessa melkein samannäköisenä kun suuhun laitettaessa). Palmuöljy nimensä mukaisesti toimii kivana liukasteena saaden suoliston toimimaan paremmin kuin sen kuuluisan junan vessan. Olemme yhdessä tuumin päättyneet siihen lopputulokseen, että palmuöljy on itseasiassa aika turha aine ruoassa, se kun ei taida imeytyä ihmiskehoon ollenkaan vaan sen sijaan muodostaa pökäleen ympärille suojaavan kalvon saaden sen lentämään entistä suuremmalla paineella vapauteen. Loppuviikosta taistelija on jo niin hyvin rasvatussa tilassa, että kun tulee "se fiilis" niin siinä kohtaa on jo oikeasti syöksyttävä metsän siimekseen. Jokainen voi mielessään sitten miettiä, että kuinka tämäkin onnistuu siellä taistelujen tiimellyksessä kun eri joukkoja pyörii ympärillä eikä aluskasvillisuutta ole nimeksikään...

Tämän kaiken kivan lisäksi sissimuona saa ihmisen kehon mätänemään sisältä päin tarjoten ympärillä eläjille maukkaita hajuelämyksiä metaanikaasujen muodossa. Sitä on mukava maata yöllä makuupussissa omassa hiessä ja paskan hajussa marinoituen heräten aamulla vaan pieremään vähän lisää. Tämän tiimoilta meille syntyikin uusi lentävä lausahdus, tämän kirjoituksen otsikko. Ja nyt varmasti moni miettii, että mitä tekemistä leivällä on tämän kaiken kanssa. Kyseinen lausahdus on kuitenkin koko tämän perseenhajuisen tarinan ydin:

Olipa kerran kaksi kouluttajaa jotka ajelivat autolla paikasta A paikkaan B. Yksi heistä kysyi viattomasti: "Haiseeko täällä leipä?" jolloin toinen, pahaa-aavistamaton kouluttaja nuuhkaisi ilmaa nenän karvat väreillen. Jokainenhan tässä kohtaa jo osaa varmasti arvata, ettei autossa suinkaan haissut vastaleivottu leipä vaan ihan tavallinen perseestä karannut pieru. Joten nykyään meillä aina leivotaan, todetaan että kohta haisee leipä tai tuoretta leipää tiedossa. Nää on näitä hassunhauskoja porukan yhteisiä jerryjä.

Bon Apetit!
Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt... Näkemiin jalkaväkimiinat, tervetuloa sissipaskat!

lauantai 29. huhtikuuta 2017

RESERVIN AURINKO JO HÄÄMÖTTÄÄ


Nyt olisi vihdoinkin E-kausi taputeltu kasaan ja ensi viikolla alkaa sitten varusmiespalveluksen viimesin (tosin ei varmastikaan vähäisin) koitos eli J-kausi. Enää (tai vielä, miten sen nyt ottaakaan) 7 viikkoa jäljellä. Nämä viikot tulevat sisältämään meillä 16 harjoituspäivää eli yhteensä 3 viikkoa metsää, tiedustelun päätöskoulutuksen jota nyt epäilemme havu 2.0-marssiksi (aamuja meille), kotiutumisammunnat, cooperit ja muut jumppatestit sekä hitosti kalusto- ja tavarahuoltoa. 

Meidän uuden TJ-laskentakaavan mukaisesti palveluspäiviä on enää jäljellä seuraavanlaisesti: todellisesta TJ-luvusta 47 vähennetään kaikki vlv:t, jl:t sekä hl:t (viikonloppuvapaat, juhlavapaat ja henkilökohtaiset vapaat) joita on 15 päivää sekä palveluksen kaksi viimeistä viikkoa sillä silloin ei oikeasti tehdä enää mitään eli 9 päivää. Näin ollen nykyinen TJ on 47-15-9 = 23. 



23!



Meillä on nyt 3 viikon harjoitusputki menossa jossa onneksi päästään viikonlopuiksi kotiin huilimaan. Tätä koetusta jatkuu vielä yhden viikon verran ja jos meidän arvailut havumarssista tulevat pitämään kutinsa, on seuraavan kerran mahdollisuus raapia persettä kasarmilla tuossa toukokuun loppupuolella. Jollain koulutuslinjoilla palvelus on loppunut jo viikko sitten ja porukka tappaa vain aikaa kasarmilla kotiutumiseen saakka. Me taas kökitään metsässä ja syödään punaisesta pussista melkein loppuun saakka, ai että. E-kausi on kyllä ollut meidän ryhmälle aikamoinen voimanponnistus niin fyysisesti kuin henkisesti joten ajatukset on väkisinkin kääntyneet entistä useammin jo palveluksen jälkeiseen aikaan. Mutta katsellaan mitä uutta tää loppuaika tuo meille tullessaan. Ei muuta kuin klara vappen vaan kaikille!


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

E-KAUDEN PÖHINÄT

Kevät on vihdoin täällä ja meidän E-kausi on edennyt yli puolen välin (jes). Ollaan päästy lennättämään (säät ovat olleet pääosin todella hyviä), möyhimään metsässä ja tekemään paljon kaikkea muutakin (myös sellaista mitä ei ihan odottanut tekevänsä). Me ollaankin oltu ehkä enemmän tai vähemmän kysymysmerkkinä tämän meidän E-kauden alun ajan. Voitaisiin jopa todeta, että viikkojen edetessä olo on ollut hetkinen, en laittanut rastia ruutuun tässä kohtaa - teemainen. Kuten olen jo aiemmin maininnut, täällä palveluksessa itselle raastavinta henkisesti on se, ettei tiedä mitä tehdään tai miksi jokin asia tehdään. Yleensä kaikki asiat väännetään rautalangasta niin että jopa henkilö, jonka aivojen tilalla on se lautasia hakkaava apina, tajuaa mitä tapahtuu. Siksi ihmetys onkin ollut suurta kun on hiljalleen tajunnut ettei homma olekaan niin selvää.

Erään infernaalisen maastoharjoituksen aikana tuli koettua oman palveluksen persreikäsin päivä. Olisi tehnyt mieli vain kaatua sohjoiseen maahan meritähdeksi makaamaan ja todeta, että tää oli tässä nyt. Toimin sen viikon viikon vanhimpana eli maastoharjoituksen ryhmänjohtajana eikä päässä soinut muuta kuin mornings. Kyseinen viikko taisi osoittaa myös meidän kouluttajille, että nyt on jonkinlainen informaatio- ja viestintäkatkos päässyt tapahtumaan ja asiaan lopulta tartuttiin. Se, onko tämä nyt sitä mitä sen kuvitteli olevan on asia erikseen, mutta nyt itsellä on vihdoinkin jonkinlainen ymmärrys siitä, että mitä me tehdään ja miksi me niin tehdään. Vaikka kyseessä olisikin joku aamuinen homma, se on nyt helpompi järkeistää ja perustella itselle. Huh, tämän episodin jälkeen oma olo onkin helpottunut huomattavasti.

Tuntuu, että tänne ei nykyään kirjoita muuta kuin valitusvirsiä, mutta on tänne risukasaan paistanut välillä aurinkokin. Edellinen viikko meni hyvissä hommissa kun päästiin tossutimppaileen. Aiheesta on tarkoitus kirjoittaa lisää myöhemmin, mutta pakko todeta jo tässä, että kyllä siellä se yksinäinen kyynel vierähti poskelle kun omassa tähypaikassaan makasi. Nuo jutut vaan kiinnostaisi niiiiin paljon ja tiedustelu oli se homma mikä innosti eniten jo ennen palvelusta niiden hatarien tietojen perusteella mitä mistäkin aselajista kykeni onkimaan netin syövereistä. Ollaanhan sitä nytkin tiedustelijoita, mutta kyllä mä voisin palloilla enemmänkin tuolla metsässä meidän ydinhommien lisäksi. 

Tähän loppuun voi todeta taas, että jumalaare kun aika menee nopeasti eteenpäin. Nyt ollaan jo huhtikuussa mikä meinaa sitä, että palvelusta on enää kuppaset 2,5 kk jäljellä. 2,5 kk on ei mitään!
 
Epätietoinen sotilas metsän siimeksessä.



torstai 9. maaliskuuta 2017

MITÄ JOS HAAVEET KAATUUKIN NYT?

Tällä viikolla ylitettiin taas yksi maaginen raja palveluksessa kun tiistaiaamuna radiosta pärähti soimaan Sata salamaa 100 palvelusaamun kunniaksi. Itsellä ei valitettavasti ollut haikeaa tahi innostunutta fiilistä sen suhteen että tämä loppuisi pian. Omaa oloa kuvasi pikemminkin sana tyhjyys. Tyhjyys siitä että kaiken mahdollisen vaivannäön jälkeen sitä jäi lopulta nuolemaan näppejään.

Tässä on melkein 3 viikkoa ollut pieni operaatio käynnissä, aiheena mun siirtyminen meidän au-kurssin apukouluttajaksi. Ensin se oli vain au-kurssin ehdotus, sitten epävirallinen kysely ja lopulta virallinen siirtopyyntö. Tän kolmen viikon aikana omat toiveet on murskattu, herätetty henkiin ja taas vetästy matto jalkojen alta niin monta kertaa, että kun maanantaina klo 16 tuli lopullinen päätös siitä, että mä en pääse minnekään, mä en osannut sanoa muuta kuin "selvä". Ja sitten vaan kituuttelin päivän palveluksen loppuun saakka itkua pidätellen.

Ne pahimmat maailmanlopun fiilikset alkaa pikkuhiljaa hiipua pois ja se on hyvä juttu (suomeksi siis nyt vituttaa vain osan päivästä). Kieltävän vastauksen jälkeen eniten pelotti se, että mitä jos koko loppupalveluksen ajan on vaan ihan hirvee olo. Kuinka sitä kestäisi? Onneksi, onneksi laskemalla kaikki HL:t, KL:t ja VLV:t pois, on palveluspäiviä jäljellä enää 60. Sen ajan nyt voi seistä vaikka tikkuna paskassa jos ei muuta.

Mutta. Pettymys on valtava. Kuvittelin loppuun saakka, että PV:ssä altruismi vetäisi pidemmän korren ja järkevyys voittaisi. Santsariksi pääseminen olisi ollut itselle se toiveiden täyttymys tässä kohtaa, mutta samalla tästä peliliikkeestä olisi moni muukin hyötynyt. Täydellinen win win - tilanne siis kaikkien muiden mielestä paitsi niiden joilla oli valta sanoa viimeinen sana. Joihin siirto ei olisi vaikuttanut millään lailla mutta jotka yhtäkkiä tuntuivat olevan järkyttävän huolestuneita koko hommasta. No, en taida olla ensimmäinen pettynyt ihmisraunio palveluksessa enkä taatustikaan viimeinen.

Nyt on boogie kyllä hieman hukassa enkä osaa sanoa löydänkö sitä enää palveluksen loppuajaksi. Hommat tietty tehdään ja ne tehdään aina hyvin (koska en ihmisenä osaa tehdä mitään huonosti), mutta onko sydän enää mukana hommissa? Oikeastaan tää koko aika nyt Parolassa on ollut vähän sellaista tuuliajolla olemista ja takaisin au-kurssin pariin pääseminen olisi ollut vain niin täydellinen ratkaisu kaikkeen epämääräiseen fiilikseen mitä tässä on ollut. Nyt pitää sitten yrittää kerätä ittensä kasaan ja taiteilla tää loppuaika kunnialla loppuun.

Ja pakko kyllä vaan sanoa (vaikka tiedän ettei PV:ssä yksilö ja sen toiveet tai halut kiinnosta ketään), että mä oon joka välissä tehnyt kaiken, raatanut perse ruvella, yrittänyt ja ylittänyt itseni, mennyt eteenpäin tavoite kerrallaan ja saavuttanut ne etapit jotka oon itselleni asettanut. Ja tässä seisoo kiitos. Santsariksi? Ei ikinä. Ylikoulutetuksi miehistön jäseneksi? Se on osasi. Kiitos, kiitos tästä. Lohdutuksenani on, että tässä laitoksessa on onneksi myös ihmisiä jotka jaksoivat nähdä tämän asian eteen paljon vaivaa ja yrittivät kaikkensa, jotta siirto onnistuisi. Kiitokset heille siitä.

Universumin julmuus näyttäytyi myös täysin uudessa valossa kun lähdimme meidän porukan kanssa käymään tänään Niinisalossa koulutuksessa. Kuinka raastavaa oli matkustaa sinne saakka, kulkea tutuissa paikoissa ja nähdä vanhoja kouluttajia, ajatella koko ajan että täällä mä nyt olisin jos homma olis mennyt vähän erilailla ja sitten vaan lähteä pois. Vääntäkää vaan sitä veistä haavassa, ei tunnu enää missään.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

KAIKKI ON PASKAA PAITSI KUSI

Tervehdys kajahtaa täältä rikki niistettyjen nessujen keskeltä. En tiedä valuiko ennen joulua koetun mahataudin aikana mun vastustuskyky ripulin mukana viemäriin vai mitä tässä on tapahtumassa, mutta olen ollut kipeä ihan saakelin pitkän ajan ja se ottaa aivoon aika huolella. En enää edes muista miltä tuntui olla terve. Ja kaikista pahinta tässä on se henkinen tuska, joka syntyy kun stressaa mitähän sitä seuraavaksi sairastaa, saako illalla unta vai meinaako hukkua omaan räkään ja hikoileeko aamulla kuin pieni sika pienestäkin ponnistuksesta. Oh the glory.

Kaikkihan alkoi tammikuun viimeisestä kokonaisesta viikosta jolloin maailmanherran elkein olin ottanut itselleni yhteensä 10 päivän lomat. Suunnitelmissa oli paiskia töitä neljä päivää (tai mun tapauksessa iltaa), tienata hyvä summa rahaa keväälle (koska matti on asunut kukkarossa jo pitkän aikaa), siinä sivussa nähdä kavereita ja muuten vain olla ja nauttia siviilin tarjoamista huvituksista. Jotka mun tapauksessa siis tietenkin meinasivat sängyssä makaamista ja lukemista, sohvalla makaamista ja lukemista sekä tietenkin syömistä ja lukemista. Toisin kuitenkin kävi. Keskiviikkona oli alilämpöä ja töitä paiskiessa olo oli kuin sydänkohtauksen partaalla olevalla, läksin siis kesken työpäivän kotiin lepäämään. Siitä kuume sitten nousikin ja vaikka pysyi koko ajan suhteellisen matalana (vain 37,5) niin loppulomaa ei kyennyt tekemään yhtään mitään. Ainoa lohdutus koko hommassa oli se, että tuolla "kuumeella" olisi Parolan veksissä tullut vain keppiä joten oli "hyvä" sairastaa tuollainen epämääräinen kuumeilu kotona missä oikeasti pystyi lepäämään.

Tästä viikon päästä eli helmikuun ensimmäisellä kokonaisella  viikolla meillä oli taas aiemmassa kirjoituksessa mainittu taisteluharjoitus. Sitä räkäpaperin määrää mitä mulla kului tuon kuuden päivän aikana ei voi sanoin määritellä. Olin oikeastaan koko ajan niistämässä tai kaivelemassa nessua esiin. Päivisin nokka vuoti kuin seula ja öisin se taas meni niin tukkoon ja kuivaksi, että Saharassa olisi ollut mahdollista mitata korkeampi kosteusprosentti kuin mun sieraimen sisältä. 

Helmikuun toinen viikko oli vain "normaali" nuhanen flunssaviikko, mutta sen jälkeen (eli viime viikolla) iski maailman pahin silmätulehdus molempiin silmiin. Saapuessani kassulle maanantai-iltana näytin siltä, että olisin vedellyt viikonlopun ajan muutakin kuin mehua ja nallekarkkeja. Mulla ei ole koskaan ollut silmätulehdusta (eikä muitakaan tulehduksia) joten oli kyllä taas hieman wtf-olo kun odottelin veksissä että saa itselleen silmätipat. Koko viikko menikin sitten tippojen kanssa läträtessä, ensin 2 h välein ja loput päivät 4 h välein.

Juuri kun kerkesin ajattelemaan että ehkä elämä voittaa sittenkin, lähdettiin lomille torstaina ja sen lisäksi, että silmät rähmi vielä koko viikonlopun alkoi myös jäätävä kurkkukipu joka on kestänyt tähän päivään saakka. Kurkkukivun on saanut joka päivä turrutettua suhteellisen hyvin päivän ajaksi kittaamalla kuumaa teetä sivutyönä, mutta yöllä nukkuminen onkin sitten ollut yhtä tuskaa kun se kipu on iskenyt täydellä voimalla ja valvottanut. Viimeksi nukuin hyvin viime ke-to yönä. Veksissä katottiin tulehdusarvot sekä angiinan pikatesti eikä kummassakaan näkynyt mitään. Virusperäistä flunssaa siis vaan on ja kipulääkkeellä mennään eteenpäin. Sain tollasia hevosille syötettävän kokoisia 1000 mg buranoita joita on ollut hyvä nappailla aina aamupalaksi. Lähtee päivä vauhdikkaasti käyntiin.

Uskon, että tähän kipuiluun on vaikuttanut myös se, että nyt on henkisesti ollut hieman raskaanpuoleista. On aika kokonaisvaltaisesti sellainen rekan alle jäänyt fiilis missä henkinen väsymys ruokkii fyysistä huonoa oloa ja fyysinen huono olo pistää vuorostaan mieltä matalaksi. Ja samalla ottaa pannuun kun on tottunut siviilissä siihen, että kerran vuodessa sairastaa ehkä jonkun pikaisen kuumeilun tai ruokamyrkytyksen reissussa ja se on sitten siinä. En oo tottunut tällaiseen movetron heikkouteen.


Mutta, jos se aurinko nyt alkaisi paistamaan tähänkin risukasaan pian. Olis aika jees.


maanantai 13. helmikuuta 2017

TOIMITSIJANA TST-HARJOITUKSESSA

Tiedättekö millainen fiilis on, kun aluksi ei voinut edes kuvitella kuinka selviäisi hengissä tulevasta harjoituksesta ja sitten sitä löysikin jo itsensä moottorimarssilta palaamassa takaisin kassulle harjoitusalueelta? Jopa melkein kaikissa hengen ja mielen voimissa (mitä nyt puolet aivoista tuli niistettyä viikon aikana nessuihin). Se mitä niin kamalasti kuumotteli olikin oikeasti ehkä yksi mukavimmista kokemuksista täällä firman syleilyssä. On mahtava tunne huomata, että asia jota jännitti olikin oikeasti aika lepiä ja sitä tunnetta oon kaivannut täällä palveluksessa nyt jo jonkin aikaa (rip auk).




Meidän ryhmälle ilmoitettiin tosiaan puolta viikkoa ennen, että olemme menossa alokkaiden tst-harjoitukseen toimitsijoiksi. Sen enempää emme sitten tiennetkään ennenkuin harjoituksen varo-oppitunti pyörähti käyntiin maanantaiaamuna. Edellinen viikonloppu meni aikalailla panikoidessa, että mitä kaikkea pitäisi ottaa mukaan jotta selviäisi tulevista -27 asteen pakkasista. Mutta jo varo-oppitunnin aikana oikeastaan tuli sellainen olo, että eihän tämä nyt pahalta kuulosta. Täällä palveluksessa kyllä itelle syöpäsin asia on tietämättömyys sillä silloin sitä aina ajattelee pahinta mahdollista skenaariota josta sitten hyppii seinille. Heti kun faktat läväytetään tiskiin niin vaikka siellä olisikin joku paha nakki kuikuilemassa niin tietämällä siitä siihen voi varautua etukäteen.

Juomien pitämistä sulana.


Omana hommana harjoituksessa oli toimiminen taisteluradalla, ensin telamiinarastilla ja perjantaina käsikranaattirastilla arvioimassa monnien suorituksia sotilaan perustutkintoa varten. Kun ohitse sujahti noin 250 alokasta niin kyllä siinä aika kului vikkelästi. Ja kuten kuvista voi päätellä niin kerkesi siinä välissä aina rötiseen myös nuotiolla sulatellen jäätyneitä juomiaan ja kuivattelemassa hikisiä villasukkia. Rasteja pidettiin vain valoisaan aikaan joten meidän hommat loppuivat päivälliseen mennessä. Sen jälkeen olikin vain tukikohtahommailua eli  puiden keräämistä ja hakkaamista omaa telttaa ja seuraavan päivän nuotiota varten. Rötving alkoikin usein jo klo 20 (tai jo aiemmin...) ja vain kahtena viimeisenä yönä jouduttiin pitämään omia kipinöitä. Chokoilua lisäsi myös mahdollisuus syödä kenttämukessa lämpimässä samaan aikaan kun alokkaat värjötteli linjastossa saadakseen kädenlämpöistä puuroa. Ah. Kivaa oli myös se, että meillä oli hyvä toimitsijaporukka joka koostui viestin, korohoron ja haupitsin (eli Auschwitzin) alikersanteista ja parista kuskista. Kuten eräs palvelustoveri totesi matkalla kasarmille "Tää tais olla mukavin leiri tähän mennessä".

Et ole kokenut mitään ennenkuin olet kokenut käkrilautasen.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

KUKA VARASTI ALIKERSANTIN 200?


Tästäkin varkaudesta on jo puolitoista viikkoa! Eihän tässä kerkeä kissaa sanomaan kun taas yksi kuukausi lurahtaa sormien välistä menneisyyteen. On hyvin käsittämätöntä tajuta yhtäkkiä, että 200 palvelusaamua on jo takanapäin. Kohtahan tämä loppuu! Mitä mä sitten teen? Kirjoitustahti on tahmea, mutta toisaalta taas tekosyykin on oiva: me ei olla vielä keretty tekemään oikein mitään! Kuukauden verran on kohta saanut elää vanhana palveluksessa ja tähän kuukauteen on sisältynyt seuraavanlaisia asioita:


Muutto uuteen kotiin. Samana päivänä kun alokkaat astuivat palvelukseen niin meikäläinen pakkasi kaikki kamppeensa ja kuuli 30 minuuttia ennen omien hommien alkamista (alokkaiden vastaanotto ja ohjaaminen omaan yksikköön) tulevan majapaikkansa: kuninkaallinen huoltokomppania. Se sijaitsee sopivasti kasarmin toisella puolella eli ajattelin ensin nyreänä joutuvani ikuiseen karanteeniin, mutta nopeasti myös järjestelyn hyvät puolet nousivat esiin. Hyvä nakkisuoja ei niistä todellakaan ole vähäisin, samoin vapaus kulkea itsekseen (ei muodossa hiihtämistä). Elän vähän sellaisella no mans landilla sillä musta pidetään kirjaa ihan toisessa yksikössä ja vain odotan sitä hetkeä kun tulee joku paloharjoitus ja sitten siellä etitään mun ruumista sadan ihmisen voimin ennenkuin tajutaan etten ole paikan päällä.

Naisten tupa on hyvä paikka olla; löytyy prinsessasänky jonka kaverit oli mulle varanneet jo ennen mun tuloa (kiitollisuudella ei tässä asiassa ole rajaa) ja mun kanssa tuvan jakaa osa p-kauden kavereista sekä muutama alokas. Kunnon sillisalaatti siis, mutta toimiva sellainen. Alokkaiden mielestä tämä on varmasti aika penaalista (sitä se oli omallakin p-kaudella) joten itse oon ainakin yrittänyt ottaa reilun asenteen alokkaita kohtaan ja olemaan ennemmin se jolta voi kysellä vinkkejä (oikeastihan mä jaan niitä koko ajan ilman että kukaan kysyy kunnon neiti näpsänä ja kaikki on ihan ffff....) kuin olemaan joku suuri ja mahtava alikersantti, jonka astuessa tupaan pieni alokkaanpoikanen räjähtää asentoon seisomaan. Ainut asia mikä siellä tuvassa räjähtää on meikäläinen päikkäreille.


Pehmeä p-kauden aloitus. Vai onko tämä meille E-kausi? Meidän piti alunperin toimia myös varusmiesjohtajina alokkaille ja näin saada arvokasta ja kasvattavaa johtajakokemusta muustakin kuin vertaisjohtamisesta (mikä yleensä mielletään kapiseksi puuhaksi koska samanarvoista ei nyt vaan voi käskyttää), mutta jonkun kommunikaatio-ongelman vuoksi me jäätiinkin tässä asiassa rannalle ruikuttamaan. Hot dog man-hommat viuhuivat jo pelottavan lähellä mutta päästiin niistä juuri kreivin aikaan oman aselajin pariin. Vielä ei kuitenkaan päästy ihan kunnolla hommiin vaan nyt ollaan vasta tutustuttu enemmän meidän kalustoon ja tuleviin tehtäviin.


Liikunta is back! Meillä on vihdoinkin palvelusaikaan sisältyvää liikuntaa joka on oikeasti laadukasta ja mukavaa eikä mitään "mennään jäiselle esteradalle tappamaan itsemme" tai iänikuista jalkapalloa. Ja koska meillä vihdoin on myös vapaa-aikaa niin salille, juoksulenkille ja uimaan on päässyt melkein joka päivä. Viikolla 2 ja 3 liikuin enemmän vapaa-ajalla kuin puolen vuoden aikana yhteensä :P Ah! Nyt on käyty jolkottelemassa Leken lenkki jo kertaalleen ja viime viikonloppuna juoksin 7 km ihan tuosta noin vain. Koko p-kauden ja Aukin vaivannut juoksijan polvi on kadonnut kuin pieru saharaan. Sinänsä en valita, en todellakaan, mutta aikamoinen mysteeri oli koko homma. Se tuli jostain, sai mut melkein menettämään jo järkeni ja sitten katosi yhtä salamyhkäisesti ilman sen kummempia toimenpiteitä. Fine by me. Nyt on sitten kovat tavoitteet parantaa parannettavissa olevia liikuntasuorituksia kotiutumistesteissä kesällä. 



LOMAAA. Oon Aukin loppumisen jälkeen potenut sellaista outoa alavireistä tunnelmaa jonka syytä en oikein ole osannut paikallistaa mihinkään. Vaikka päällisin puolin kaikki on tosi jepa niin jokin on silti nyppinyt. Tai sitten moni pieni asia muotoutui tuossa vuoden vaihteessa isommaksi kökkäreeksi ja se piti nyt hikoilla oikein kunnolla pois omasta systeemistä. Koska meillä ei vielä aikatauluissa ollut mitään kuolemanvakavaa tulossa niin repäsin ja anoin lomaa viikolle 4. Olenkin tässä viettänyt jumalaista 10 päivän lomaa josta tosin kaksi päivää olin töissä ja olisin ollut yhteensä neljä jos en olisi tullut kipeäksi ja potenut kuumetta aina lauantaihin saakka. Tunnollinen sotilas sairastaa lomilla. Piti siis perua loput työvuorot ja sanoa hyvästit suunnitelluille rahoille. Joku voisi todeta, että tämä loma oli todellinen farssi ja niin totean myös minäkin mutten jaksa edes harmitella asiaa. Ennemmin tää flunssa tuli kotona koska kyseessä oli niin matala kuume että Parolan veksissä siitä olisi tullut vain keppiä. Nyt sai kunnolla vaan olla. 

Lisäksi sain keittiöpsykologin tutkinnolla paikallistettua epämääräisen tunteeni alkuperän ja diagnosoin sen johtuvaksi todellisten, kouriintuntuvien tavoitteiden puutteesta. P-kaudella sykittiin apinan raivolla että päästiin aliupseerikouluun. Aukissa sykittiin vielä lisää että sai mahdollisimman hyvät pisteet, pääsi haluamaansa tehtävään ja suoriutui havumarssista. Nyt kun Auk-risti komeilee rinnassa niin mitä seuraavaksi? Meille on heiluteltu nenän edessä porkkanaa nimeltä ryhmän varajohtaja ja tuolla takaraivossahan se tykyttää tietenkin joka päivä. Lisäksi tavoitteena on edelleen suorittaa palvelus niin perkuleen hyvin kuin vain ikinä voi, mutta tässä ei nyt ole enää sitä "veri on kunnian hinta, komppania" - meininkiä. Ja vaikka olin valmiina jo käymään jonkun kaulavaltimoon kiinni Niinisalossa niin näin jälkeenpäin sitä rankkuutta, niin henkistä kuin fyysistä, arvostaa nyt ihan eri tavalla. Se antoi todella paljon ja mullisti oman käsityksen siitä mihin tällainen taistelukääpiö kykenee fyysisesti. Siihen verrattuna tää aika Parolassa on ollut järkyttävää tissien läpsyttelyä. Ja kyllä, jätkillä nyt taas on päinvastainen mentaliteetti koko hommaan ja päivä jona ei tapahdu mitään on heille hyvä päivä. Joten tämä on heille taas mielipuolen horinaa mitä mä tässä suollan.

Luotan kyllä vahvasti siihen että sitä hikoilua on luvassa meille ja paljon, mutta aika malttamattomana sitä oottelee jo että pääsee harjoituksiin tekemään. Tässä on ollut kuin omistajastaan erkaantunut koiranpentu joka ei oikein tiedä mitä tekisi. Kun saa läpiviennin naaman eteen josta näkee että missä on mitäkin, niin osaa henkisesti taas varautua tulevaan ja tietää mitä tapahtuu. Sitten pääsee siihen mukavaan huijausputkeen jossa sanoo itselleen "sitten kun tästä harjotuksesta selviää niin helpottaa" vaikka todellisuudessa homma tietenkin vaan pahenee. Tätä odotellessa :3 

TJ kuppaset 137!


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

SUOMEN SOTILAS VS. SUOMEN TALVI


Tammikuun alussa päästiin vihdoinkin kokemaan kunnon pakkasia! Eihän nämä Hämeenlinnan -21 vetäneet tietenkään vertoja pohjolan -39 asteelle, mutta kyllä tällaisen etelänmiehen perskarvat tutisi jo aika hyvin näilläkin spekseillä. Samalla uudet alokkaat ovat astuneet palvelukseen ja ei tässä enää mene kauaakaan kun ensimmäiset majoitusharjoitukset sekä muut maastoharjoitukset iskeytyvät viikko-ohjelmaan (ja joillakin ne sisältyivät jo kahden ensimmäisen viikon aikatauluihin!).

Tässä ei voi millään suurella kokemuksen rintaäänellä (mutta pienellä sellaisella) paukuttaa menemään, mutta haluan silti jakaa täällä blogin puolella joitakin hyviä tärppejä ja huomioita talvipukeutumisesta ja selviytymisestä kylmässä ilmassa. On meinaan hieman eri asia painaa meneen siviilissä talvitakki päällä bussipysäkille ja siitä lämpimällä bussilla kaupunkiin kuin viettää 5 päivää putkeen ulkotiloissa. 

Koska mitään mitä on jo kirjoitettu (ja vieläpä hyvin) on turha kirjoittaa uusiksi, suosittelen kaikille luettavaksi Varustelekan Pukeutumisen taito - artikkelia, jossa on hyvin selitetty kerrospukeutumisen salat, sopivat materiaalit eri vaatekerroksille sekä mistä lämmönkarkaaminen ylipäätänsä johtuu. Jos tahtoo laiskan ihmisen version tekstistä niin se on: paljon kerroksia, ei puuvillaa, vältettävä kastumista, pukeutuminen tilanteen mukaan.

Toinen varusmiehelle sopiva tietopaketti talviolosuhteissa selviytymisestä on tietenkin Puolustusvoimien oma julkaisu Talvikoulutusopas.  Koska kyseisessä oppaassa on peräti 180 sivua eli lukemiseen tarvitaan jonkinasteista autismia, olen napannut sieltä oleellisimmat ohjekuvat tähän teidän iloksenne.



Kuva 1. Kehon jäähtyminen

Ihminen menettää lämpöä viidellä eri tavalla: johtuminen, luovuttaminen, säteileminen, hengittäminen ja kuljettaminen.

Kuva 2. Intin varusteet

Intin varusteet ovat oikeasti hyvät kunhan oikean kokoiset löytyvät apinoiden planeetalta eli varusvarastolta. Kuten kuvassa on kerrottu, pukeutuminen aloitetaan pitkistä alusvaatteista joiden olisi hyvä olla teknistä materiaalia tai merinovillaa. 100% Puuvilla on ihan vihoviimeisin materiaali mitä kannattaa laittaa ihoa vasten.
Kuva 3. Taukojumppa

Varmaan sellainen yleisin virheolettamus ihmisillä on, että vaatetta pitäisi olla niin paljon päällä tai että se olisi niin lämmintä, että ulkona voisi pönöttää monta tuntia putkeen tekemättä mitään. Tämähän on luonnollisesti mahdotonta ellei vuoraa itseään lihapullan muotoiseksi pallukaksi. Vaatetta pidetään päällä tarpeen mukaan ja jos paikallaan olemista on yhtään pidempään, on keho hyvä pitää lämpimänä liikkumalla välillä. 

Meidän aliupseerikurssilla kehittyi yksi erittäin toimiva taukojumppaliike joka sai nimekseen Sissisauna. Siinä taistelija menee kyykkyyn, pitää rynkkyä edessä olkapäiden tasalla yhdellä kädellä ja toisella kädellä iskee "lisää löylyä kiukaalle". Tulee muuten lämmin aika nopeasti, voin kertoa.


Kuva 4. Jalkojen ja käsien suojaaminen

Käsien ja jalkojen suojaamiseen ja lämpimänä pitämiseen kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Tarpeeksi vaihtosukkia maastoon, oikean kokoiset kengät ja villahuopikkaat sekä hanskoissa mielellään parit erilaiset päällekkäin tuomaan lisäeristystä.


Kuva 5. Riskitekijät kylmettymiselle

Yllä mainitut asiat kannattaa ottaa huomioon maastossa toimiessa jottei pahenna omaa olemista. Eli tankkaa lämmintä ruokaa ja juotavaa aina kun on mahdollista (termospullo!), välttää koskemasta metalliin paljain käsin (ei aseen räpläilyjä hanskatta), ei hinkkaa naamaansa saippualla eikä pidä jalassa puuvillaisia sukkia.





Tsemppejä kaikille monneille palvelukseen ja 
pitäkää itsestänne huoli kylmällä säällä!