sunnuntai 29. tammikuuta 2017

KUKA VARASTI ALIKERSANTIN 200?


Tästäkin varkaudesta on jo puolitoista viikkoa! Eihän tässä kerkeä kissaa sanomaan kun taas yksi kuukausi lurahtaa sormien välistä menneisyyteen. On hyvin käsittämätöntä tajuta yhtäkkiä, että 200 palvelusaamua on jo takanapäin. Kohtahan tämä loppuu! Mitä mä sitten teen? Kirjoitustahti on tahmea, mutta toisaalta taas tekosyykin on oiva: me ei olla vielä keretty tekemään oikein mitään! Kuukauden verran on kohta saanut elää vanhana palveluksessa ja tähän kuukauteen on sisältynyt seuraavanlaisia asioita:


Muutto uuteen kotiin. Samana päivänä kun alokkaat astuivat palvelukseen niin meikäläinen pakkasi kaikki kamppeensa ja kuuli 30 minuuttia ennen omien hommien alkamista (alokkaiden vastaanotto ja ohjaaminen omaan yksikköön) tulevan majapaikkansa: kuninkaallinen huoltokomppania. Se sijaitsee sopivasti kasarmin toisella puolella eli ajattelin ensin nyreänä joutuvani ikuiseen karanteeniin, mutta nopeasti myös järjestelyn hyvät puolet nousivat esiin. Hyvä nakkisuoja ei niistä todellakaan ole vähäisin, samoin vapaus kulkea itsekseen (ei muodossa hiihtämistä). Elän vähän sellaisella no mans landilla sillä musta pidetään kirjaa ihan toisessa yksikössä ja vain odotan sitä hetkeä kun tulee joku paloharjoitus ja sitten siellä etitään mun ruumista sadan ihmisen voimin ennenkuin tajutaan etten ole paikan päällä.

Naisten tupa on hyvä paikka olla; löytyy prinsessasänky jonka kaverit oli mulle varanneet jo ennen mun tuloa (kiitollisuudella ei tässä asiassa ole rajaa) ja mun kanssa tuvan jakaa osa p-kauden kavereista sekä muutama alokas. Kunnon sillisalaatti siis, mutta toimiva sellainen. Alokkaiden mielestä tämä on varmasti aika penaalista (sitä se oli omallakin p-kaudella) joten itse oon ainakin yrittänyt ottaa reilun asenteen alokkaita kohtaan ja olemaan ennemmin se jolta voi kysellä vinkkejä (oikeastihan mä jaan niitä koko ajan ilman että kukaan kysyy kunnon neiti näpsänä ja kaikki on ihan ffff....) kuin olemaan joku suuri ja mahtava alikersantti, jonka astuessa tupaan pieni alokkaanpoikanen räjähtää asentoon seisomaan. Ainut asia mikä siellä tuvassa räjähtää on meikäläinen päikkäreille.


Pehmeä p-kauden aloitus. Vai onko tämä meille E-kausi? Meidän piti alunperin toimia myös varusmiesjohtajina alokkaille ja näin saada arvokasta ja kasvattavaa johtajakokemusta muustakin kuin vertaisjohtamisesta (mikä yleensä mielletään kapiseksi puuhaksi koska samanarvoista ei nyt vaan voi käskyttää), mutta jonkun kommunikaatio-ongelman vuoksi me jäätiinkin tässä asiassa rannalle ruikuttamaan. Hot dog man-hommat viuhuivat jo pelottavan lähellä mutta päästiin niistä juuri kreivin aikaan oman aselajin pariin. Vielä ei kuitenkaan päästy ihan kunnolla hommiin vaan nyt ollaan vasta tutustuttu enemmän meidän kalustoon ja tuleviin tehtäviin.


Liikunta is back! Meillä on vihdoinkin palvelusaikaan sisältyvää liikuntaa joka on oikeasti laadukasta ja mukavaa eikä mitään "mennään jäiselle esteradalle tappamaan itsemme" tai iänikuista jalkapalloa. Ja koska meillä vihdoin on myös vapaa-aikaa niin salille, juoksulenkille ja uimaan on päässyt melkein joka päivä. Viikolla 2 ja 3 liikuin enemmän vapaa-ajalla kuin puolen vuoden aikana yhteensä :P Ah! Nyt on käyty jolkottelemassa Leken lenkki jo kertaalleen ja viime viikonloppuna juoksin 7 km ihan tuosta noin vain. Koko p-kauden ja Aukin vaivannut juoksijan polvi on kadonnut kuin pieru saharaan. Sinänsä en valita, en todellakaan, mutta aikamoinen mysteeri oli koko homma. Se tuli jostain, sai mut melkein menettämään jo järkeni ja sitten katosi yhtä salamyhkäisesti ilman sen kummempia toimenpiteitä. Fine by me. Nyt on sitten kovat tavoitteet parantaa parannettavissa olevia liikuntasuorituksia kotiutumistesteissä kesällä. 



LOMAAA. Oon Aukin loppumisen jälkeen potenut sellaista outoa alavireistä tunnelmaa jonka syytä en oikein ole osannut paikallistaa mihinkään. Vaikka päällisin puolin kaikki on tosi jepa niin jokin on silti nyppinyt. Tai sitten moni pieni asia muotoutui tuossa vuoden vaihteessa isommaksi kökkäreeksi ja se piti nyt hikoilla oikein kunnolla pois omasta systeemistä. Koska meillä ei vielä aikatauluissa ollut mitään kuolemanvakavaa tulossa niin repäsin ja anoin lomaa viikolle 4. Olenkin tässä viettänyt jumalaista 10 päivän lomaa josta tosin kaksi päivää olin töissä ja olisin ollut yhteensä neljä jos en olisi tullut kipeäksi ja potenut kuumetta aina lauantaihin saakka. Tunnollinen sotilas sairastaa lomilla. Piti siis perua loput työvuorot ja sanoa hyvästit suunnitelluille rahoille. Joku voisi todeta, että tämä loma oli todellinen farssi ja niin totean myös minäkin mutten jaksa edes harmitella asiaa. Ennemmin tää flunssa tuli kotona koska kyseessä oli niin matala kuume että Parolan veksissä siitä olisi tullut vain keppiä. Nyt sai kunnolla vaan olla. 

Lisäksi sain keittiöpsykologin tutkinnolla paikallistettua epämääräisen tunteeni alkuperän ja diagnosoin sen johtuvaksi todellisten, kouriintuntuvien tavoitteiden puutteesta. P-kaudella sykittiin apinan raivolla että päästiin aliupseerikouluun. Aukissa sykittiin vielä lisää että sai mahdollisimman hyvät pisteet, pääsi haluamaansa tehtävään ja suoriutui havumarssista. Nyt kun Auk-risti komeilee rinnassa niin mitä seuraavaksi? Meille on heiluteltu nenän edessä porkkanaa nimeltä ryhmän varajohtaja ja tuolla takaraivossahan se tykyttää tietenkin joka päivä. Lisäksi tavoitteena on edelleen suorittaa palvelus niin perkuleen hyvin kuin vain ikinä voi, mutta tässä ei nyt ole enää sitä "veri on kunnian hinta, komppania" - meininkiä. Ja vaikka olin valmiina jo käymään jonkun kaulavaltimoon kiinni Niinisalossa niin näin jälkeenpäin sitä rankkuutta, niin henkistä kuin fyysistä, arvostaa nyt ihan eri tavalla. Se antoi todella paljon ja mullisti oman käsityksen siitä mihin tällainen taistelukääpiö kykenee fyysisesti. Siihen verrattuna tää aika Parolassa on ollut järkyttävää tissien läpsyttelyä. Ja kyllä, jätkillä nyt taas on päinvastainen mentaliteetti koko hommaan ja päivä jona ei tapahdu mitään on heille hyvä päivä. Joten tämä on heille taas mielipuolen horinaa mitä mä tässä suollan.

Luotan kyllä vahvasti siihen että sitä hikoilua on luvassa meille ja paljon, mutta aika malttamattomana sitä oottelee jo että pääsee harjoituksiin tekemään. Tässä on ollut kuin omistajastaan erkaantunut koiranpentu joka ei oikein tiedä mitä tekisi. Kun saa läpiviennin naaman eteen josta näkee että missä on mitäkin, niin osaa henkisesti taas varautua tulevaan ja tietää mitä tapahtuu. Sitten pääsee siihen mukavaan huijausputkeen jossa sanoo itselleen "sitten kun tästä harjotuksesta selviää niin helpottaa" vaikka todellisuudessa homma tietenkin vaan pahenee. Tätä odotellessa :3 

TJ kuppaset 137!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt sitä kommenttia!