torstai 9. maaliskuuta 2017

MITÄ JOS HAAVEET KAATUUKIN NYT?

Tällä viikolla ylitettiin taas yksi maaginen raja palveluksessa kun tiistaiaamuna radiosta pärähti soimaan Sata salamaa 100 palvelusaamun kunniaksi. Itsellä ei valitettavasti ollut haikeaa tahi innostunutta fiilistä sen suhteen että tämä loppuisi pian. Omaa oloa kuvasi pikemminkin sana tyhjyys. Tyhjyys siitä että kaiken mahdollisen vaivannäön jälkeen sitä jäi lopulta nuolemaan näppejään.

Tässä on melkein 3 viikkoa ollut pieni operaatio käynnissä, aiheena mun siirtyminen meidän au-kurssin apukouluttajaksi. Ensin se oli vain au-kurssin ehdotus, sitten epävirallinen kysely ja lopulta virallinen siirtopyyntö. Tän kolmen viikon aikana omat toiveet on murskattu, herätetty henkiin ja taas vetästy matto jalkojen alta niin monta kertaa, että kun maanantaina klo 16 tuli lopullinen päätös siitä, että mä en pääse minnekään, mä en osannut sanoa muuta kuin "selvä". Ja sitten vaan kituuttelin päivän palveluksen loppuun saakka itkua pidätellen.

Ne pahimmat maailmanlopun fiilikset alkaa pikkuhiljaa hiipua pois ja se on hyvä juttu (suomeksi siis nyt vituttaa vain osan päivästä). Kieltävän vastauksen jälkeen eniten pelotti se, että mitä jos koko loppupalveluksen ajan on vaan ihan hirvee olo. Kuinka sitä kestäisi? Onneksi, onneksi laskemalla kaikki HL:t, KL:t ja VLV:t pois, on palveluspäiviä jäljellä enää 60. Sen ajan nyt voi seistä vaikka tikkuna paskassa jos ei muuta.

Mutta. Pettymys on valtava. Kuvittelin loppuun saakka, että PV:ssä altruismi vetäisi pidemmän korren ja järkevyys voittaisi. Santsariksi pääseminen olisi ollut itselle se toiveiden täyttymys tässä kohtaa, mutta samalla tästä peliliikkeestä olisi moni muukin hyötynyt. Täydellinen win win - tilanne siis kaikkien muiden mielestä paitsi niiden joilla oli valta sanoa viimeinen sana. Joihin siirto ei olisi vaikuttanut millään lailla mutta jotka yhtäkkiä tuntuivat olevan järkyttävän huolestuneita koko hommasta. No, en taida olla ensimmäinen pettynyt ihmisraunio palveluksessa enkä taatustikaan viimeinen.

Nyt on boogie kyllä hieman hukassa enkä osaa sanoa löydänkö sitä enää palveluksen loppuajaksi. Hommat tietty tehdään ja ne tehdään aina hyvin (koska en ihmisenä osaa tehdä mitään huonosti), mutta onko sydän enää mukana hommissa? Oikeastaan tää koko aika nyt Parolassa on ollut vähän sellaista tuuliajolla olemista ja takaisin au-kurssin pariin pääseminen olisi ollut vain niin täydellinen ratkaisu kaikkeen epämääräiseen fiilikseen mitä tässä on ollut. Nyt pitää sitten yrittää kerätä ittensä kasaan ja taiteilla tää loppuaika kunnialla loppuun.

Ja pakko kyllä vaan sanoa (vaikka tiedän ettei PV:ssä yksilö ja sen toiveet tai halut kiinnosta ketään), että mä oon joka välissä tehnyt kaiken, raatanut perse ruvella, yrittänyt ja ylittänyt itseni, mennyt eteenpäin tavoite kerrallaan ja saavuttanut ne etapit jotka oon itselleni asettanut. Ja tässä seisoo kiitos. Santsariksi? Ei ikinä. Ylikoulutetuksi miehistön jäseneksi? Se on osasi. Kiitos, kiitos tästä. Lohdutuksenani on, että tässä laitoksessa on onneksi myös ihmisiä jotka jaksoivat nähdä tämän asian eteen paljon vaivaa ja yrittivät kaikkensa, jotta siirto onnistuisi. Kiitokset heille siitä.

Universumin julmuus näyttäytyi myös täysin uudessa valossa kun lähdimme meidän porukan kanssa käymään tänään Niinisalossa koulutuksessa. Kuinka raastavaa oli matkustaa sinne saakka, kulkea tutuissa paikoissa ja nähdä vanhoja kouluttajia, ajatella koko ajan että täällä mä nyt olisin jos homma olis mennyt vähän erilailla ja sitten vaan lähteä pois. Vääntäkää vaan sitä veistä haavassa, ei tunnu enää missään.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

KAIKKI ON PASKAA PAITSI KUSI

Tervehdys kajahtaa täältä rikki niistettyjen nessujen keskeltä. En tiedä valuiko ennen joulua koetun mahataudin aikana mun vastustuskyky ripulin mukana viemäriin vai mitä tässä on tapahtumassa, mutta olen ollut kipeä ihan saakelin pitkän ajan ja se ottaa aivoon aika huolella. En enää edes muista miltä tuntui olla terve. Ja kaikista pahinta tässä on se henkinen tuska, joka syntyy kun stressaa mitähän sitä seuraavaksi sairastaa, saako illalla unta vai meinaako hukkua omaan räkään ja hikoileeko aamulla kuin pieni sika pienestäkin ponnistuksesta. Oh the glory.

Kaikkihan alkoi tammikuun viimeisestä kokonaisesta viikosta jolloin maailmanherran elkein olin ottanut itselleni yhteensä 10 päivän lomat. Suunnitelmissa oli paiskia töitä neljä päivää (tai mun tapauksessa iltaa), tienata hyvä summa rahaa keväälle (koska matti on asunut kukkarossa jo pitkän aikaa), siinä sivussa nähdä kavereita ja muuten vain olla ja nauttia siviilin tarjoamista huvituksista. Jotka mun tapauksessa siis tietenkin meinasivat sängyssä makaamista ja lukemista, sohvalla makaamista ja lukemista sekä tietenkin syömistä ja lukemista. Toisin kuitenkin kävi. Keskiviikkona oli alilämpöä ja töitä paiskiessa olo oli kuin sydänkohtauksen partaalla olevalla, läksin siis kesken työpäivän kotiin lepäämään. Siitä kuume sitten nousikin ja vaikka pysyi koko ajan suhteellisen matalana (vain 37,5) niin loppulomaa ei kyennyt tekemään yhtään mitään. Ainoa lohdutus koko hommassa oli se, että tuolla "kuumeella" olisi Parolan veksissä tullut vain keppiä joten oli "hyvä" sairastaa tuollainen epämääräinen kuumeilu kotona missä oikeasti pystyi lepäämään.

Tästä viikon päästä eli helmikuun ensimmäisellä kokonaisella  viikolla meillä oli taas aiemmassa kirjoituksessa mainittu taisteluharjoitus. Sitä räkäpaperin määrää mitä mulla kului tuon kuuden päivän aikana ei voi sanoin määritellä. Olin oikeastaan koko ajan niistämässä tai kaivelemassa nessua esiin. Päivisin nokka vuoti kuin seula ja öisin se taas meni niin tukkoon ja kuivaksi, että Saharassa olisi ollut mahdollista mitata korkeampi kosteusprosentti kuin mun sieraimen sisältä. 

Helmikuun toinen viikko oli vain "normaali" nuhanen flunssaviikko, mutta sen jälkeen (eli viime viikolla) iski maailman pahin silmätulehdus molempiin silmiin. Saapuessani kassulle maanantai-iltana näytin siltä, että olisin vedellyt viikonlopun ajan muutakin kuin mehua ja nallekarkkeja. Mulla ei ole koskaan ollut silmätulehdusta (eikä muitakaan tulehduksia) joten oli kyllä taas hieman wtf-olo kun odottelin veksissä että saa itselleen silmätipat. Koko viikko menikin sitten tippojen kanssa läträtessä, ensin 2 h välein ja loput päivät 4 h välein.

Juuri kun kerkesin ajattelemaan että ehkä elämä voittaa sittenkin, lähdettiin lomille torstaina ja sen lisäksi, että silmät rähmi vielä koko viikonlopun alkoi myös jäätävä kurkkukipu joka on kestänyt tähän päivään saakka. Kurkkukivun on saanut joka päivä turrutettua suhteellisen hyvin päivän ajaksi kittaamalla kuumaa teetä sivutyönä, mutta yöllä nukkuminen onkin sitten ollut yhtä tuskaa kun se kipu on iskenyt täydellä voimalla ja valvottanut. Viimeksi nukuin hyvin viime ke-to yönä. Veksissä katottiin tulehdusarvot sekä angiinan pikatesti eikä kummassakaan näkynyt mitään. Virusperäistä flunssaa siis vaan on ja kipulääkkeellä mennään eteenpäin. Sain tollasia hevosille syötettävän kokoisia 1000 mg buranoita joita on ollut hyvä nappailla aina aamupalaksi. Lähtee päivä vauhdikkaasti käyntiin.

Uskon, että tähän kipuiluun on vaikuttanut myös se, että nyt on henkisesti ollut hieman raskaanpuoleista. On aika kokonaisvaltaisesti sellainen rekan alle jäänyt fiilis missä henkinen väsymys ruokkii fyysistä huonoa oloa ja fyysinen huono olo pistää vuorostaan mieltä matalaksi. Ja samalla ottaa pannuun kun on tottunut siviilissä siihen, että kerran vuodessa sairastaa ehkä jonkun pikaisen kuumeilun tai ruokamyrkytyksen reissussa ja se on sitten siinä. En oo tottunut tällaiseen movetron heikkouteen.


Mutta, jos se aurinko nyt alkaisi paistamaan tähänkin risukasaan pian. Olis aika jees.