maanantai 5. kesäkuuta 2017

MIKSI ASEPALVELUKSEEN?

Ja miksi asepalvelukseen 29-vuotiaana? Saattaisi joku kysäistä ja kulmiaan hieman kurtistaa. Tästä aiheesta piti kirjoitella jo ennen palvelukseen astumista, mutta kävi ne perinteiset eli aika loppui kesken. Ehkäpä näin 3 4 7 9 11 kk palvelleena (kuinka kauan tää vielä pyörii luonnoksissa??) aiheeseen saa jopa realistisemman otteen ilman mitään vaaleanpunaisten lasien hattaroimaa glitteriä eli mututuntuilua, mikä taas olisi voinut olla asian laita vielä viime kesänä. Kuten aina, en osaa selittää asioita yksinkertaisesti parilla lauseella kun on kyseessä tällaiset hieman suuremmat aika kokonaisvaltaisesti omaan elämään vaikuttavat peliliikkeet. Tämän lukeaksesi tarvitset mitä luultavammin hyvän asennon sohvalla, tyynyn jolle nukahtaa kun selitys menee liian kuivakkaaksi ja silmätippoja joilla estät verkkokalvoja sulamasta näytön äärellä.

Olisi ehkä aivan liian lennokasta sanoa, että maailmankaikkeus ohjasi mut tähän suuntaan, mutta tekee mieli sanoa silti niin. Mä en parhaalla tahdollakaan voi käyttää sitä yleisintä perustelua mitä naisten suusta kuulee (eli olen lapsesta saakka halunnut käydä armeijan) sillä mä en todellakaan ole tahtonut. Teini-iässä mun sisko joskus sanoi ääneen, että pitäiskö mennä armeijaan että voisi kuntoilla ja mä mietin mun fantasiakirjan takaa, etten oo kuullut hetkeen mitään yhtä tyhmää paskaa. Parin vuoden päästä ensimmäisen poikaystävän ja hänen kaveripiirinsä äärimmäisen negatiivinen suhtautuminen palvelukseen jätti myös todella suuren jäljen muistin syövereihin.

Olin muistaakseni 22-vuotias kun ajatukset niin sanotun "velvollisuuden täyttämisestä" nousivat ensimmäisen kerran omaan tietoisuuteen ja silloin erään hyvän ystäväni kanssa monesti puhuimme ja harmittelimme ettei ole olemassa Lotta-palvelusta naisille. Vähämpä silloin tiesi mistään Sotilaskotiliitosta tai Maanpuolustuskoulutusyhdistyksestä. Kyllähän sitä näin jälkikäteen olisi helppo harmitella vaikka kuinka paljon, ettei homma ottanut tuolloin enemmän tuulta alleen sillä jos vain tahtoa olisi ollut, niin kyllähän kaikki tieto olisi nopeasti Googlesta löytynyt, mutta tuolloin olivat muut asiat paaaaaaaljon suuremmassa arvossa ja tavoitteet elämässä ehkä hieman erilaiset kuin nyt (tai pikemminkin niin, että sen aikaiset tavoitteet tuli myöhemmin sitten saavutettua ja sitten piti kehitellä uusia tavoitteita, kuten tämä haha) niin homma jäi vaan puheen tasolle.

Seuraavan kerran asepalveluksen suorittaminen (tai suorittamattomuus) tussahti mieleen yllättävän voimakkaana 26-vuotiaana kun olin Bangkokissa vaihto-opiskelijana opiskelemassa kansainvälistä johtamista. Tuolloin oli jo tapahtunut se ahaa-elämys, ettei AMK ole oma juttu ja olin edelliskeväänä pyrkinyt ensimmäisen kerran Tampereen yliopistoon lukemaan politiikan tutkimusta. Kriisinhallinta, humanitaarinen interventio, sodan kauheudet ja siihen johtavat erinäiset rakenteelliset syyt alkoivat kiinnostaa toden teolla. Vaihto-opintojen aikana aloitin pääsykokeisiin valmistautumisen toistamiseen. Mä en oikeastaan enää edes muista mikä se mun ajatusketju tässä tilanteessa oli, mutta yhtäkkiä palveluksen suorittamisen tärkeys iski aivan valtavalla voimalla tajuntaan. Hirveä paniikki siitä, että mun kohdalla juna olisi jo mennyt ja että olisin jo liian vanha. Vai olisinko? Silloisen kumppanin melkein raivoisan negatiivinen suhtautuminen asiaan huuhtoi sen kipinän kyllä aika nopeasti pois ja sillä kertaa asia hautautui ja jäi taas suurten mullistusten jalkoihin.

No, parisuhde meni, työkuviot muuttuivat ja oma tradenomin tutkintokin piti pikkuhiljaa saada pakettiin. Siinä sitten keikuttiin vuoden verran aika eksistentiaalisten asioiden äärellä pohtien sellaisia seikkoja kuin kuka minä olen ja mitä minä haluan tehdä elämässäni. Mikä mua kiinnostaa ja mikä mua liikuttaa? Rattaat pyörivät eteenpäin ja pikkuhiljaa sitä löysi itsensä tilanteesta missä kaikki häiritsevät esteet olivat poistuneet eikä tekosyitä palvelukseen hakeutumattomuudelle enää ollut. Sitten piti vain taistella sen nolouden kanssa, että voiko tällainen kääkkä oikeasti mennä sinne. Loppujen lopuksi päädyin siihen lopputulokseen, että jos mä nyt jätän menemättä sellaisen seikan vuoksi kuin oma ikä niin se päätös kyllä tulee myöhemmin haukkaamaan takapuolesta ja kummittelemaan uniin. Ja muutenkin, jos PV itse on määritellyt asepalvelusiäksi 18-29 vuotta niin liian vanhahan on vasta kun tämän iän ylittää ja sitä ennen on ihan käypä suorittamaan palveluksen.

Itselle tuli varmuus siitä, että haluan lukea politiikan tutkimusta yliopistossa ja aloitinkin opinnot kunnolla tammikuussa 2016 (ennen tätä meinasin, että kävisin kokoaikaisesti duunissa ja opiskelisin hissukseen sivussa). Tiesin myös jo, että haluan opinnoissa suuntautua niin paljon kuin mahdollista kansainvälisen politiikan puolelle ja hakeutua suorittamaan maisterivaihetta rauhan- ja konfliktintutkimuksen pariin. Jos haluan tutkia sotaa ja konflikteja niin eikö olisi hyvä myös itse nähdä mitä tämä toiminta on ruohonjuuritasolla? Jos haluan toimia kriisinhallinnan parissa niin ennen kuin toimisin siviilitehtävissä voisinko toimia sotilaana? Saisinko asepalveluksesta jotakin sellaista irti mikä avaisi mulle ovia myöhemmin tämän aihealueen parissa?

Vaikka tämä hyötynäkökulma onkin se millä yleensä perustelen ihmisille omaa hakeutumista asepalvelukseen, löytyy suorittamiselle myös ne sentimentaaliset syyt. Kun maailmalla seikkaili 9 kk putkeen ja asui valtiossa jonka määritelmä on teollistunut kehitysmaa niin osasi tämän jälkeen nähdä kotimaansa ja oman suomalaisuutensa hyvin erilaisessa valossa kuin aiemmin. Kyllä ne vanhat ja viisaat tiesivät, että "joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" ja palasin takaisin Suomeen tuntien aivan uudenlaista arvostusta tätä maata kohtaan. Meidän suku ei toisen maailmansodan aikana saanut käsiinsä mitään voittavia arpoja ja kuten niin monet muutkin ihmiset, heidätkin revittiin omilta juuriltaan ja lähetettiin kauas pois kotoa. Ehkä tavallaan tällä omalla maailmalla seikkailemisella on jatkanut sitä levotonta kiertolaisen elämää joka on taltioitunut omiin geeneihin vailla tunnetta siitä, että oikeasti kuuluisi jonnekin.

Itse vasta kotiinpaluun yhteydessä valitsin tietoisesti tämän maan pysyväksi kodikseni (jos näin voi asian ilmaista) ja paikaksi jonne haluan jatkaa juurtumistani. Samalla koen vahvasti, että tilanteen sattuessa haluan puolustaa tätä paikkaa joka on mulle tärkeä. Tiedän, että nykypäivänä idea oman perseen uhraamisesta kotimaan puolesta (tai ylipäätänsä minkään asian puolesta) ei saa suurta kannatusta aikaan ja vaikuttaa idealistiselta ellei jopa lapselliselta. Silti ajatus siitä, että lähtisi vain lipettiin sotii suuresti omaa velvollisuudentajua vastaan. Hillelin sanontaa lainaten: Jos et sinä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Asepalveluksen suorittaminen on tavallaan oma kannanottoni, merkki sitoutumisestani. Mun tapa antaa takaisin.


Erästä suurta idoliani lainaten: Namaste. Yolo.



//EDIT.

Tätä kirjoitusta on nyt siis hakattu kasaan jo yli puoli vuotta ja aina pieni pelko perseessä oon aukonut keskeneräistä luonnosta auki jatkaakseni. Koskaan ei ole voinut tietää mitä on saattanut oksentaa näytölle joskus yön pimeinä tunteina talteen. Ja vaikka tässä palveluksen aikana, erityisesti loppupuolella, sitä on ketuttanut usein niin valtavasti että oon jo mielessäni kironnut siirtyväni siviilipalveluksen pariin ja antavani huithapelit tälle kaikelle, niin silti tämä teksti ja siinä ilmenevät omat ajatukset ja tunteet ovat edelleen täysin paikkansa pitäviä. Tämä on se suuri viitekehys jonka sisällä toimin (tai pyrin toimimaan) ja sen ylevyydestä huolimatta sitä tottakai on aivan yhtä pikkumainen monien asioiden suhteen kuin muutkin kuolevaiset. 


1 kommentti:

  1. Moi,

    Nyt tulee käskystä kommenttia, vaikka alkuperäisen postauksen ja tämän päivän välille onkin jo ehtinyt kertyä kohtuullinen määrä siviilipäiviä! Päädyin tänään tälle sivustolle jotain vähemmän merkityksellistä google-hakua tehdessäni, ja blogin mukaansatempaava tyyli sieppasi saman tien otteeseensa. Tuli luettua suurin osa näistä inttitarinoista, ja vaikka omista armeija- ja jopa kh-käynneistä (kolmet kaikkiaan) on jo vierähtänyt tarkistuslaskennankin perusteella hämmästyttävä määrä vuosia aikaa, niin selvästi moni asia on yhä ennallaan - niin itse laitoksessa kuin sen kävijässään aikaansaamissa kokemuksissa ja tuntemuksissa. Näin myös riippumatta siitä, että kokijan sukupuoli ja ikä palveluksen aikana on toinen.

    Koin vahvaa samaistumista maasta se pienikin ponnistaa-henkisiin kokemuksiisi fyysisten haasteiden kanssa, koska myös itselläni omamassan ja firman tarjoaman varustuksen painosuhde oli keskivertojantteria aika lailla epäedullisempi. Koskaan en kyllä ennen tai jälkeen ole ollut sen paremmassa kunnossa, kun aukin tarjoamien omien rajojen koeponnistusten jälkeen. Oli aika järisyttävä kokemus huomata, että aukin vikoilla kuolemanmarsseilla paljon vahvempia sällejä alkoi illan ehtiessä hyytyä jonosta, kun itse vaan painoi hammasta purren menemään, vaikka odotusarvo oli toinen.

    Kiitos siis hyvästä nostalgiatripistä ja toisaalta myös kaunistelemattomasta, itseironisesta ja heikommat hetketkin rohkeasti tiskiin lyövästä esityksestä. Tuntui jopa siltä, että jokunen pienoinen takaraivossa sykkinyt tornitraumakin hellitti, kun tämä avasi todellisuutta siltä osin, että jossain kohdin palveluksen haastavimpia hetkiä iskevä tappiomieliala ja tähän yhdistynyt orastava silmien hikoilu ja leuan väpätys eivät ehkä lopulta olleetkaan niin poikkeuksellisia tapahtumia, vaikka ainakaan silloin kukaan ei vertaisten kesken arimmista tuntemuksistaan avautunut.

    Omalla kohdalla tuli siis painittua huonon omantunnon kanssa miettien vaikkapa riittäisivätkö rahkeet johtajan ja vastuunkantajan rooliin oikeassa sodassa, kun välillä jo se mekaanisena suorittajana olo alkoi tuntua vaativan sata prossaa skarppauskyvystä jossain rankan leirin jälkipuoliskolla. Asioiden käsittelykyvyn osalta muutama vuosi kypsymistä ennen omaa palvelusta olisi ehkä loppupeleissä tehnyt hyvää, mutta ihminen ei välttämättä aina osaa olla itselleen armollinen, ennen kuin riittävästi perspektiiviä kertyy. Nuoruus ja ehdottomuus...

    Myöhemmin kertauksissa on sattunut vain ja ainoastaan järjettömän hyvää ja hienosti yhteen hiileen puhaltavaa porukkaa kohdalle. Vaikka lisävuodet eivät tee esimerkiksi unenpuutteesta selviytymisestä ainakaan yhtään aiempaa helpompaa, ja kertaukset ovat olleet toiminnan täyteisinä ja pitkiä päiviä käsittävinä melkoisen rankkoja, niin sitä enemmän kuin kompensoi, että toiminnan tarkoituksen avaaminen ja yhdessä tekemisen meininki on kantahenkilökuntaa myöten ollut erinomaista. Kaiken kaikkiaan niissä on kulminoitunut hyvin se, mitä intti kaikkein parhaimmillaan on voinut tarjota.

    Kiitti blogista ja menestystä niin opintoihin kuin mpk-hommiin!
    - >>>

    VastaaPoista

Nyt sitä kommenttia!