maanantai 5. kesäkuuta 2017

MIKSI ASEPALVELUKSEEN?

Ja miksi asepalvelukseen 29-vuotiaana? Saattaisi joku kysäistä ja kulmiaan hieman kurtistaa. Tästä aiheesta piti kirjoitella jo ennen palvelukseen astumista, mutta kävi ne perinteiset eli aika loppui kesken. Ehkäpä näin 3 4 7 9 11 kk palvelleena (kuinka kauan tää vielä pyörii luonnoksissa??) aiheeseen saa jopa realistisemman otteen ilman mitään vaaleanpunaisten lasien hattaroimaa glitteriä eli mututuntuilua, mikä taas olisi voinut olla asian laita vielä viime kesänä. Kuten aina, en osaa selittää asioita yksinkertaisesti parilla lauseella kun on kyseessä tällaiset hieman suuremmat aika kokonaisvaltaisesti omaan elämään vaikuttavat peliliikkeet. Tämän lukeaksesi tarvitset mitä luultavammin hyvän asennon sohvalla, tyynyn jolle nukahtaa kun selitys menee liian kuivakkaaksi ja silmätippoja joilla estät verkkokalvoja sulamasta näytön äärellä.

Olisi ehkä aivan liian lennokasta sanoa, että maailmankaikkeus ohjasi mut tähän suuntaan, mutta tekee mieli sanoa silti niin. Mä en parhaalla tahdollakaan voi käyttää sitä yleisintä perustelua mitä naisten suusta kuulee (eli olen lapsesta saakka halunnut käydä armeijan) sillä mä en todellakaan ole tahtonut. Teini-iässä mun sisko joskus sanoi ääneen, että pitäiskö mennä armeijaan että voisi kuntoilla ja mä mietin mun fantasiakirjan takaa, etten oo kuullut hetkeen mitään yhtä tyhmää paskaa. Parin vuoden päästä ensimmäisen poikaystävän ja hänen kaveripiirinsä äärimmäisen negatiivinen suhtautuminen palvelukseen jätti myös todella suuren jäljen muistin syövereihin.

Olin muistaakseni 22-vuotias kun ajatukset niin sanotun "velvollisuuden täyttämisestä" nousivat ensimmäisen kerran omaan tietoisuuteen ja silloin erään hyvän ystäväni kanssa monesti puhuimme ja harmittelimme ettei ole olemassa Lotta-palvelusta naisille. Vähämpä silloin tiesi mistään Sotilaskotiliitosta tai Maanpuolustuskoulutusyhdistyksestä. Kyllähän sitä näin jälkikäteen olisi helppo harmitella vaikka kuinka paljon, ettei homma ottanut tuolloin enemmän tuulta alleen sillä jos vain tahtoa olisi ollut, niin kyllähän kaikki tieto olisi nopeasti Googlesta löytynyt, mutta tuolloin olivat muut asiat paaaaaaaljon suuremmassa arvossa ja tavoitteet elämässä ehkä hieman erilaiset kuin nyt (tai pikemminkin niin, että sen aikaiset tavoitteet tuli myöhemmin sitten saavutettua ja sitten piti kehitellä uusia tavoitteita, kuten tämä haha) niin homma jäi vaan puheen tasolle.

Seuraavan kerran asepalveluksen suorittaminen (tai suorittamattomuus) tussahti mieleen yllättävän voimakkaana 26-vuotiaana kun olin Bangkokissa vaihto-opiskelijana opiskelemassa kansainvälistä johtamista. Tuolloin oli jo tapahtunut se ahaa-elämys, ettei AMK ole oma juttu ja olin edelliskeväänä pyrkinyt ensimmäisen kerran Tampereen yliopistoon lukemaan politiikan tutkimusta. Kriisinhallinta, humanitaarinen interventio, sodan kauheudet ja siihen johtavat erinäiset rakenteelliset syyt alkoivat kiinnostaa toden teolla. Vaihto-opintojen aikana aloitin pääsykokeisiin valmistautumisen toistamiseen. Mä en oikeastaan enää edes muista mikä se mun ajatusketju tässä tilanteessa oli, mutta yhtäkkiä palveluksen suorittamisen tärkeys iski aivan valtavalla voimalla tajuntaan. Hirveä paniikki siitä, että mun kohdalla juna olisi jo mennyt ja että olisin jo liian vanha. Vai olisinko? Silloisen kumppanin melkein raivoisan negatiivinen suhtautuminen asiaan huuhtoi sen kipinän kyllä aika nopeasti pois ja sillä kertaa asia hautautui ja jäi taas suurten mullistusten jalkoihin.

No, parisuhde meni, työkuviot muuttuivat ja oma tradenomin tutkintokin piti pikkuhiljaa saada pakettiin. Siinä sitten keikuttiin vuoden verran aika eksistentiaalisten asioiden äärellä pohtien sellaisia seikkoja kuin kuka minä olen ja mitä minä haluan tehdä elämässäni. Mikä mua kiinnostaa ja mikä mua liikuttaa? Rattaat pyörivät eteenpäin ja pikkuhiljaa sitä löysi itsensä tilanteesta missä kaikki häiritsevät esteet olivat poistuneet eikä tekosyitä palvelukseen hakeutumattomuudelle enää ollut. Sitten piti vain taistella sen nolouden kanssa, että voiko tällainen kääkkä oikeasti mennä sinne. Loppujen lopuksi päädyin siihen lopputulokseen, että jos mä nyt jätän menemättä sellaisen seikan vuoksi kuin oma ikä niin se päätös kyllä tulee myöhemmin haukkaamaan takapuolesta ja kummittelemaan uniin. Ja muutenkin, jos PV itse on määritellyt asepalvelusiäksi 18-29 vuotta niin liian vanhahan on vasta kun tämän iän ylittää ja sitä ennen on ihan käypä suorittamaan palveluksen.

Itselle tuli varmuus siitä, että haluan lukea politiikan tutkimusta yliopistossa ja aloitinkin opinnot kunnolla tammikuussa 2016 (ennen tätä meinasin, että kävisin kokoaikaisesti duunissa ja opiskelisin hissukseen sivussa). Tiesin myös jo, että haluan opinnoissa suuntautua niin paljon kuin mahdollista kansainvälisen politiikan puolelle ja hakeutua suorittamaan maisterivaihetta rauhan- ja konfliktintutkimuksen pariin. Jos haluan tutkia sotaa ja konflikteja niin eikö olisi hyvä myös itse nähdä mitä tämä toiminta on ruohonjuuritasolla? Jos haluan toimia kriisinhallinnan parissa niin ennen kuin toimisin siviilitehtävissä voisinko toimia sotilaana? Saisinko asepalveluksesta jotakin sellaista irti mikä avaisi mulle ovia myöhemmin tämän aihealueen parissa?

Vaikka tämä hyötynäkökulma onkin se millä yleensä perustelen ihmisille omaa hakeutumista asepalvelukseen, löytyy suorittamiselle myös ne sentimentaaliset syyt. Kun maailmalla seikkaili 9 kk putkeen ja asui valtiossa jonka määritelmä on teollistunut kehitysmaa niin osasi tämän jälkeen nähdä kotimaansa ja oman suomalaisuutensa hyvin erilaisessa valossa kuin aiemmin. Kyllä ne vanhat ja viisaat tiesivät, että "joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" ja palasin takaisin Suomeen tuntien aivan uudenlaista arvostusta tätä maata kohtaan. Meidän suku ei toisen maailmansodan aikana saanut käsiinsä mitään voittavia arpoja ja kuten niin monet muutkin ihmiset, heidätkin revittiin omilta juuriltaan ja lähetettiin kauas pois kotoa. Ehkä tavallaan tällä omalla maailmalla seikkailemisella on jatkanut sitä levotonta kiertolaisen elämää joka on taltioitunut omiin geeneihin vailla tunnetta siitä, että oikeasti kuuluisi jonnekin.

Itse vasta kotiinpaluun yhteydessä valitsin tietoisesti tämän maan pysyväksi kodikseni (jos näin voi asian ilmaista) ja paikaksi jonne haluan jatkaa juurtumistani. Samalla koen vahvasti, että tilanteen sattuessa haluan puolustaa tätä paikkaa joka on mulle tärkeä. Tiedän, että nykypäivänä idea oman perseen uhraamisesta kotimaan puolesta (tai ylipäätänsä minkään asian puolesta) ei saa suurta kannatusta aikaan ja vaikuttaa idealistiselta ellei jopa lapselliselta. Silti ajatus siitä, että lähtisi vain lipettiin sotii suuresti omaa velvollisuudentajua vastaan. Hillelin sanontaa lainaten: Jos et sinä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Asepalveluksen suorittaminen on tavallaan oma kannanottoni, merkki sitoutumisestani. Mun tapa antaa takaisin.


Erästä suurta idoliani lainaten: Namaste. Yolo.



//EDIT.

Tätä kirjoitusta on nyt siis hakattu kasaan jo yli puoli vuotta ja aina pieni pelko perseessä oon aukonut keskeneräistä luonnosta auki jatkaakseni. Koskaan ei ole voinut tietää mitä on saattanut oksentaa näytölle joskus yön pimeinä tunteina talteen. Ja vaikka tässä palveluksen aikana, erityisesti loppupuolella, sitä on ketuttanut usein niin valtavasti että oon jo mielessäni kironnut siirtyväni siviilipalveluksen pariin ja antavani huithapelit tälle kaikelle, niin silti tämä teksti ja siinä ilmenevät omat ajatukset ja tunteet ovat edelleen täysin paikkansa pitäviä. Tämä on se suuri viitekehys jonka sisällä toimin (tai pyrin toimimaan) ja sen ylevyydestä huolimatta sitä tottakai on aivan yhtä pikkumainen monien asioiden suhteen kuin muutkin kuolevaiset. 


5 kommenttia:

  1. Moi,

    Nyt tulee käskystä kommenttia, vaikka alkuperäisen postauksen ja tämän päivän välille onkin jo ehtinyt kertyä kohtuullinen määrä siviilipäiviä! Päädyin tänään tälle sivustolle jotain vähemmän merkityksellistä google-hakua tehdessäni, ja blogin mukaansatempaava tyyli sieppasi saman tien otteeseensa. Tuli luettua suurin osa näistä inttitarinoista, ja vaikka omista armeija- ja jopa kh-käynneistä (kolmet kaikkiaan) on jo vierähtänyt tarkistuslaskennankin perusteella hämmästyttävä määrä vuosia aikaa, niin selvästi moni asia on yhä ennallaan - niin itse laitoksessa kuin sen kävijässään aikaansaamissa kokemuksissa ja tuntemuksissa. Näin myös riippumatta siitä, että kokijan sukupuoli ja ikä palveluksen aikana on toinen.

    Koin vahvaa samaistumista maasta se pienikin ponnistaa-henkisiin kokemuksiisi fyysisten haasteiden kanssa, koska myös itselläni omamassan ja firman tarjoaman varustuksen painosuhde oli keskivertojantteria aika lailla epäedullisempi. Koskaan en kyllä ennen tai jälkeen ole ollut sen paremmassa kunnossa, kun aukin tarjoamien omien rajojen koeponnistusten jälkeen. Oli aika järisyttävä kokemus huomata, että aukin vikoilla kuolemanmarsseilla paljon vahvempia sällejä alkoi illan ehtiessä hyytyä jonosta, kun itse vaan painoi hammasta purren menemään, vaikka odotusarvo oli toinen.

    Kiitos siis hyvästä nostalgiatripistä ja toisaalta myös kaunistelemattomasta, itseironisesta ja heikommat hetketkin rohkeasti tiskiin lyövästä esityksestä. Tuntui jopa siltä, että jokunen pienoinen takaraivossa sykkinyt tornitraumakin hellitti, kun tämä avasi todellisuutta siltä osin, että jossain kohdin palveluksen haastavimpia hetkiä iskevä tappiomieliala ja tähän yhdistynyt orastava silmien hikoilu ja leuan väpätys eivät ehkä lopulta olleetkaan niin poikkeuksellisia tapahtumia, vaikka ainakaan silloin kukaan ei vertaisten kesken arimmista tuntemuksistaan avautunut.

    Omalla kohdalla tuli siis painittua huonon omantunnon kanssa miettien vaikkapa riittäisivätkö rahkeet johtajan ja vastuunkantajan rooliin oikeassa sodassa, kun välillä jo se mekaanisena suorittajana olo alkoi tuntua vaativan sata prossaa skarppauskyvystä jossain rankan leirin jälkipuoliskolla. Asioiden käsittelykyvyn osalta muutama vuosi kypsymistä ennen omaa palvelusta olisi ehkä loppupeleissä tehnyt hyvää, mutta ihminen ei välttämättä aina osaa olla itselleen armollinen, ennen kuin riittävästi perspektiiviä kertyy. Nuoruus ja ehdottomuus...

    Myöhemmin kertauksissa on sattunut vain ja ainoastaan järjettömän hyvää ja hienosti yhteen hiileen puhaltavaa porukkaa kohdalle. Vaikka lisävuodet eivät tee esimerkiksi unenpuutteesta selviytymisestä ainakaan yhtään aiempaa helpompaa, ja kertaukset ovat olleet toiminnan täyteisinä ja pitkiä päiviä käsittävinä melkoisen rankkoja, niin sitä enemmän kuin kompensoi, että toiminnan tarkoituksen avaaminen ja yhdessä tekemisen meininki on kantahenkilökuntaa myöten ollut erinomaista. Kaiken kaikkiaan niissä on kulminoitunut hyvin se, mitä intti kaikkein parhaimmillaan on voinut tarjota.

    Kiitti blogista ja menestystä niin opintoihin kuin mpk-hommiin!
    - >>>

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hellou, ja aivan alkuun kiitos mahtavasta kommentista! Luin sen jo viime viikolla ihan tippa linssissä liikuttuneena. Välillä sitä kyseenalaistaa aika paljonkin näitä omia kirjoituksiaan ja miettii, että ketä varten nämä nolot oksennukset oikein ovat. Mutta sitten tällaiset kommentit palauttavat hieman uskoa ihmisten väliseen (joskin virtuaaliseen) ajatusten vaihtoon sekä kokemusten jakamiseen ja sen avulla jaksaa sitten taas pakertaa hieman eteenpäin.

      En tiedä pystyykö sitä jostain rivien välistä edes omista teksteistäni huomaamaan (ehkä hidastuneesta kirjoitustahdista loppua kohti), mutta pahimpia juttujahan tähän ei ole edes vielä avattu. Ehkä oma nykyinen kirjoitusjumikin johtuu osittain siitä, että käsittelemättömiä (tai täällä käsittelemättömiä, omassa päässä hyvinkin kulutettuja) aiheita on vielä montakin. Valitettavasti, sillä en tiedä olisinko halunnut ihan niin pohjalle syöksyä henkisellä tasolla palvelukseni aikana. No, kokemus sekin ja jos se ei sentään karvoittanut itseäni lisää niin ehkäpä edes kasvatti.

      Sinänsä on jollain tapaa hupaisaa huomata, että vaikka oma korkeampi ikä antoi selkeästi eräänlaista mukautuvuutta ottaa asioita vastaan niin kyllä siinäkin ne omat rajat tuli tuossa laitoksessa vastaan. Kyllä sitä lopulta vaan joutuu siihen samaan psykoosiin muiden kanssa jossa jotkut hyvin pienetkin asiat saavat infernaalisen merkityksen. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, elämänpiiri kun on hyvinkin kutistunut normaaliin siviilielämään verrattuna. Eli kyllä tuo palvelusaika möyhensi ja kasvatti myös tällaista yli-ikäistä kalkkunaakin :)

      Itse olen ollut jo hyvin lyhyen reserviläisaikani aikana kahdesti kertausharjoituksissa ja nämä tapahtumat ovat kyllä osaltaan taas häivyttäneet niitä omia palvelusajan traumoja kun ihmiset ovat osanneet käyttäytyä kuten ihmisten kuuluu ja asioitakin on tehty vihdoin järkevästi eikä vain näön vuoksi. Kuten kirjoitit, sellaisissa puitteissa ne rankatkaan päivät eivät tunnu niin pahoilta.

      Kiitos vielä kerran siitä, että jaksoit kirjoittaa ja kaikkea hyvää myös omaan elämääsi! Ja hyvää juhannusta nyt tietenkin!


      Poista
  2. Eipä kiittelemistä - sen verran innolla ja eläytyen on tullut blogia luettua, että tuntui vähintäänkin kohtuulliselta liputtaa, että jutuilla on vastakaikua jossain täällä bittivirran toisessa päässä. Yhtä lailla se ajatuksella kirjoitettu vastauksesi myös ilahdutti, joten win-win!

    Itselleni jäi pari muutakin ajatusta hahmotteluasteille siinä vaiheessa, kun totesin edellisen tekstin venähtävän jo holtittomiin mittoihin ja painoin enteriä, mutta pistetään nekin nyt vielä tähän samaan rahaan, kun ovat vielä päässä...

    Yksi asia, minkä kunnollinen sisäistäminen otti itselläni paljon aikaa, oli se, että intissä tosiaan ollaan vielä rj-kaudellakin edelleen oppimassa sekä johtamista, erilaisten tilanteiden käsittelykykyä, että niitä konkreettisia asioita, joiden osaamista on tarkoitus siirtää eteenpäin.
    On hirmu helppoa ladata itselleen tarpeettoman kovia vaatimuksia sillä, että oma rima on jossain valmiiksi hiotun suorituksen tasolla vaiheessa, jossa tosiasiallisen rutinoitumisen pohjaksi ei vielä ole ollut edes tarjolla riittävästi aikaa eikä toistoja. Nuorena kloppina oli kova kiire olla valmista äijää, nyt realistisempi sen suhteen, että asiantuntijaa ei tule hetkessä.

    Toisekseen lyhyellä vastuuhommien kokemusperspektiivillä oli helppo sokaistua siitä illuusiosta, että lähimmät vertailukohdat olisivat vetäneet samat jutut jotenkin suvereenimmin ottein läpi. Edellistä saapumiserää edustavien varusmiesjohtajien toimintahan näyttäytyi itselle vielä alokasaikana häkellyttävän varmana, skarppina ja hallittuna. Osin varmasti siksi, että oma huomio oli hyvin pitkälti kaiken uuden tiedon ja toimintatapojen omaksumisessa, ja esimiesten mahdolliset kohellukset jäivät täysin sen varjoon - sikäli kun ylipäätään vielä tiesi, miten jonkin asian olisi kuulunut mennä vs. miten se vedettiin. Ties vaikka olisivat kuinka monta kertaa vetäneet vaikkapa väärää kättä lippaan, täydestä se olisi joka tapauksessa mennyt. Vakuuttava esitys ennen kaikkea...

    Omalle kohdalle sattui loppuajaksi lähimmäksi ammattiesimieheksi kestoäreä päsmäri, jonka palautepaletin kirjo rajoittui negatiiviseen ja jolla ei ollut juuri mitään filtteriä sanoissaan, kun lyhyt pinna paloi. Huhujen mukaan siitä oli jo koitunut uraseuraamuksiakin. Häntä ärsyttäneelle kollegalleni miekkonen mm. koetti viritellä esitutkintaa jostain liiallisesta palveluksessa rentoilusta. Töin ja tuskin sain itse käytettyä aukin aikana kertyneet kuntsarit pois palveluksen loppuun mennessä, kun milloinkaan ei olisi ollut sopiva hetki antaa vapaata. Parempikin tuuri olisi siis voinut sattua, eikä tuossa vaiheessa todellakaan enää päässyt nauttimaan mistään esimerkkioppimisesta, mutta ihmeen hyvin sen paineen jaksoi käsitellä, kun tajusi, että nyt ei pelata ihan normaalilla reaktioskaalalla enää. Tämän kokemuksen takia myöhemmät kertauksissa vastaan tulleet fiksut ammatti-ihmiset ovatkin sitten näyttäneet ihan uutta puolta siitä, mitä toimiva johtaminen siellä voi olla.

    -Sama

    PS. Pikkukuvaboksista huomasin, että olet ilmeisesti äskettäin käynyt Puolassa - onko reissukertomusta tulossa? Itsekin tein pari kk sitten Krakovaan pidennetyn viikonlopun mittaisen minireissun. Tällä kertaa en käynyt sieltä Nowa Hutaa pitemmällä, mutta aiemmalla käynnillä yhdistin matkaan parin yön pistokeikan Zakopaneen ja Tatran vuorille tarpomaan. Suosittelen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mahtavuutta, keskustelu jatkuu!

      Ja hauskaa, että jatkoit tuosta johtaja-aiheesta. Se oli meinaan sellainen, että olisi ollut jo aiempaan viestiisi omia ajatuksia kirjoitettavana, mutta sitten tein tietoisen päätöksen sivuuttaa kyseinen kohta kun muuten oma vastaus olisi myös venynyt romaanin mittaiseksi.

      Mutta tällaisena aivan ylikriittisenä henkilönä (oman toiminnan suhteen) jolla on vielä todella paljon erityisherkän piirteitä (oma keittiöpsykologin diagnoosi) jotka ilmenevät alentuneella/hitaammalla käsityskyvyllä/oppimisena kaikkien aistien ollessa ylikuormitustilassa aikalailla 24/7, voin todella vahvasti todeta että I feel you! Usein tuntui, että olin ainoa joka ei tajunnut miten homma tehdään kun muut olivat jo menossa. Myöhemmin tuli sitten ymmärrettyä, että ei se välttämättä muillakaan ollut vielä mitään puhdasta taitoa vaan heillä oli ennemminkin parempi pokerinaama, jonka turvin homma näytti toimivan kun itse tuntui vaan syöksyvän sellaiseen pimeään epätoivon tunneliin.

      Paljon harmittaa se, ettei me koskaan edes oltu varusmiesjohtajia koska vain tekemällä olisi johtamista oppinut lisää. Onneksi tuon MPK:n turvin voi näitäkin taitoja kehittää reservissä kun se jäi palveluksessa kokematta. Mutta se vähä mitä ”johtajana” sai leikkiä niin kyllä sitä nopeasti tuli todettua ettei ole johtajan pesti kaksinen. Paskaa valuu niin ylhäältä kuin alhaalta ja siinä sitten yrittää lutviutua parhaansa mukaan. Näin siviilissä olenkin todennut, että tähtäänpä niihin kuuluisiin asiantuntijatehtäviin joiden parissa voi sitten pakertaa yksin jossain pimeässä nurkassa, joku muu onneton voi olla esimies :D

      Ja heh, näköjään vähän samanlaisesta kokemuksesta on kyse meillä molemmilla liittyen tuohon lähimpään palkalliseen henkilöön. Meillä tilanne kyllä äityi aika infernaaliseksi enkä osannut kuvitellakaan miten yksi henkilö voikin omalla olemassaolollaan ja toiminnallaan pilata monen varusmiehen palveluksen ja sen ”kokemuksen” mikä tuolta kuitenkin oli tavallaan haaveena saada. Itsellä onkin ollut pienenä puhdetyönä ajatuksissa irrottaa tämä henkilö ja hänen tuomat negatiiviset kokemukset erilleen organisaatiosta.

      Ja heh, siis ainahan se ajatuksissa on, että reissuistakin voisi kirjoitella, mutta katsotaan kuinka siinä sitten lopulta käy! Takaraivossa painaa vaan tenttikirjojen tahkoaminen, niin sitten luovuus kuolee jo ennen kuin pääsee alkuun. Meillä oli viikon reissu joka jaettiin puoliksi Krakovan ja Varsovan kesken. Matkalla tuli sitten todettua, että helpostihan se koko viikko olisi mennyt jo pelkästään Krakovassa ja sen lähialueilla. Zakopaneen piti tehdä kylpyläreissu, mutta se sitten skipattiin aikataulullisista syistä. Mutta ompahan jotakin tehtävää sitten seuraavalla matkalla ja pitääkin laittaa korvan taakse, että siellä on mahdollista myös vähän vaellella ja ihmetellä luontoa!

      Poista
  3. Moi,

    Tuttu vaiva tuo tunne tuskastuttavan pitkistä piuhoista tietyissä tilanteissa, vaikka riittävän moni pumaska ja rätinki sanoo, että hoksottimet ovat ihan hyvää tasoa. Lapsena saikin usein kuulla olevansa hajamielinen, pikku hiljaa piirrettä kuitenkin oppi kompensoimaan tietoisella skarppaamisella, joka taas ei ihan energianeutraalisti tapahdu.

    Teoriassahan palveluksen kulun pitäisi olla tyylikäs kehityskaari, jossa edetään alati nousujohteisesti uutta oppien kohti tietojen, taitojen ja motivaation huipentumaa aamulaskurin saavuttaessa nollan. Käytännössä tapahtuukin sitten just tätä, että tarjolla ei ole edes mahdollisuutta päästä kehittymään jossain mielekkäässä, ja kotiinpalun odottelu on pitkälti enää itseään toistavien päivien pois lusimista. Onhan se melkoinen antikliimaksi. Onneksi olet päässyt vielä rakentamaan kaareesi parempaa uutta loppua, motivaatio siihen on varmasti vielä kovempi, kun alun perinkin on väpaaehtoisesti hommaan heittäytynyt.
    ---
    Jos jossain vaiheessa aikaa ja innostusta Puolan reissukokemusten kirjaamiseen löytyy, niin luen jutun mielenkiinnolla. Vuoristomaisemat olivat aivan huippuja, lisää kommentteja sitten myöhemmin.


    VastaaPoista

Nyt sitä kommenttia!